Löytääkö apu tarvitsijansa?

Kelan tuore pääjohtaja Outi Antila sanoi 2.1.2020 Yle Radio 1:n Ykkösaamussa, että Kelan strategiassa asiakas, ihminen, on keskiössä. Kuulostaa hyvältä.

Suomalaisen hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää on totuttu moittimaan monimutkaiseksi, byrokraattiseksi ja asiakasta pompottelevaksi. Palveluja on kehitetty pala palalta. Lähes jokaisen palan taustalta löytyy oma erillinen lakinsa, menettelynsä, virkakoneistonsa – ja vastuuhenkilönsä. Ja jos asia muuten lähtisi rullaamaan, esteeksi saattavat tulla tietosuojakysymykset tai tietokoneohjelmat.

Olen viime aikoina herkistynyt kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisten kertomuksia avun hakemisesta. Osa tilanteista sujuu hyvin, ihminen löytää avun lähteille. Hän saa tarvitsemaansa palvelua, ja kohtelu on ammattitaitoista, ystävällistä ja arvostavaa. Ihannetapauksessa ihmisen tilannetta tarkastellaan kokonaisvaltaisesti ja moniammatillisesti. Asiakasta ei juoksuteta eri virastoissa, vaan eri viranomaiset tekevät joustavaa yhteistyötä.

Yhteispalvelupisteet ovat yleistyneet kuntapuolelle, kokeiluja ja kokemuksia on kertynyt esimerkiksi vammais- ja vanhuspalvelujen yhteistyöstä. Tavoitteena on ollut, että avun lähde ja avun tarvitsija kohtaavat riittävän nopeasti.

Miksei tämä sitten aina onnistu? Ihminen ei usein osaa hakea apua. Hän ei ymmärrä järjestelmän kieltä, ei tiedä, mitä apua ylipäänsä voisi olla saatavilla. Eikä kukaan ”ota koppia” tilanteesta. Ihminen ei silloin ole ”keskiössä” vaan ihan takamailla. Hän ei tule autetuksi, ja tilanne pahenee. Pahimmoilleen ihmisen valtaa sellainen pettymys, että kynnys ottaa uudelleen yhteyttä nousee ylittämättömän korkeaksi.  

Ensimmäinen yhteydenotto on se tärkein. Se on ikään kuin palohälytys liekkien jo lepattaessa, jolloin käy huonosti, jos sammutuskalustoa ei ehditä toimittaa. Poikkeustiloille on lisäksi ominaista, että samalla kun ongelmat kasaantuvat, ihminen eräällä lailla pysähtyy. Ja silloin apukoneistolta vaaditaan nopeutta, sen pitää olla kunnolla rasvattu.

Eräs vanhus kertoi soittaneensa neuvontapuhelimeen ja yrittäneensä kuvata tilannettaan ja avun tarvettaan. Hän ei tullut ymmärretyksi. Syystä tai toisesta vanhus ja työntekijä eivät ole kuulleet toisiaan. ”Ei sieltä mitään apua saanut”, vanhus kertoi. Ja arvatkaapa, mahtaako soittaa uudelleen.

Toisesta vanhuksesta oli tehty hänen kanssaan yhteisymmärryksessä huoli-ilmoitus ajatuksella, että jospa joku tulisi käymään ja näkisi omin silmin avun tarpeen. Mutta tämäkin meni pieleen. Kun vanhukselle soitettiin ja kysyttiin, miten menee, hän oli vastannut, että ihan hyvin minä pärjään. No, kaikki hyvin, arveltiin, mitään kotikäyntiä ja palvelutarpeenarviointia ei tehdä. Ja kun on se itsemääräämisoikeuskin, ei apua väkisin.

Tämä vanhus ei halunut eikä osannut kertoa puhelimessa, miten vaikeaa pärjääminen on. On vaikea kertoa vieraalle ihmiselle elämän suurista vaikeuksista. Varsinkin kun on totuttu pärjäämään aina omin neuvoin. Meidät on jo varhaisessa lapsuudessa nuijittu uskoon, jossa kullakin ihmisellä on vastuu itsestään ja kohtalostaan maksoi mitä maksoi. Ja etenkin, jos vieras ihminen kyselee kuulumisia, me kaikki voimme alati ”hyvin”.

Kun elämä sitten sairauksien ja ikävien elämäntapahtumien jälkeen muuttuu, haluaa ehkä ulospäin pitää viimeiseen asti suurta illuusiota yllä. Avun hakeminen voi tuntua nöyryyttävältä. Nolottaa ja hävettää päästää vieras ihminen näkemään vaikkapa likaiset lakanat tai jääkaappi, jossa on vain reissumies-leipäpaketti.

Saavatko apua vain ne, jotka tuntevat palvelujärjestelmän ja ne, jotka tietävät, mitkä ovat ne ”oikeat” vastaukset kysymyksiin? Vai ne, jotka pitävät kovinta mekkalaa? Vai ne, joilla on jaksavia, osaavia ja välittäviä omaisia lähellä? Entä ne yksinäiset, miten heidän käy?

Olen hyvin tietoinen, että suomalainen palvelujärjestelmä on perustaltaan hyvä ja työntekijät koulutettuja. Laatujärjestelmiä, palveluohjausta ja -palvelupolkuja on hinkattu. Varhainen toteaminen, ongelmien ennaltaehkäisy ja ennaltaehkäisevä kuntoutus ovat tuttuja periaatteita. Etsivästä vanhustyöstäkin puhutaan. Lisäksi lakeja on terävöitetty ja sitovia reagointiaikoja tarkennettu.

Mutta miten ihminen näihin systeemeihin pääsee, sepä se onkin iso pulma! Muun muassa muistisairauteen sairastuneet kertovat, että homma kyllä luistaa, ja apua, tukea ja kuntoutusta löytyy, mutta alkuvaihe on hankala. Vaaditaan aikaa, osaamista, kärsivällisyyttä ja toisten ihmisten apua, jotta pääsee systeemiin sisälle.

Tarvittaisiinko sosiaali- ja terveydenhuoltoon herkkäkorvaisia ja tarkkasilmäisiä sisäänheittäjä? Sille ammattiryhmälle löytyisi kaikenikäisiä asiakkaita!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisenä melkein puolitoista vuotta

On eläkeläisen välitilinpäätöksen aika. Olen tänään ollut eläkkeellä yhden vuoden, viisi kuukautta ja seitsemän päivää.

Aloitimme Tuija Nummelan kanssa tämän Valotuksia eläkeläiselämään -blogin elokuussa 2018, jolloin jätin työelämän taakseni. Tarkoituksena oli kuvata, merkitä muistiin ja fundeerata eläköitymiseen liittyviä tilanteita ja tunnelmia.

Kirjoitin silloin syksyllä 2018, että ”Vanhuuseläkkeelle jäädään vain kerran. Itse haparoin vasta eläkeläispolkuni alussa. Näen paljon valon pisaroita, ilon ja toivon lähteitä.”

Mitäpä eläkeläinen nyt ajattelee? Vieläkin välillä unohdan olevani eläkkeellä. Junalippu tulee hujauksessa tilatuksi normaalina aikuisen lippuna eikä eläkeläislippuna. Näen vieläkin työunia, joissa on kovasti touhua ja tekemisen meininkiä. Herään yhä entiseen tapaan viimeistään kuudelta.

Entinen kiire on kuitenkin historiaa. Puhelin soi harvakseltaan, sähköposti ei paljon kilkata. Jatkan entisiä harrastuksia, olen mukana muutamien yhdistysten toiminnassa, matkailen ja kirjoittelen. En ole aloittanut mitään sinänsä uutta, mutta onhan nyt tietysti enemmän aikaa lukea, kuntoilla tai vain haahuilla.

Eläkeläinenkin tarvitsee kalenterin. Sen täyttäminen ja tekemisten suunnittelu on vuodenvaihteessa yhtä mukavaa kuin ennenkin. Kalenteri jäsentää tulevaa aikaa ja elämää, ja siihen sisältyy odotuksia, toiveita ja unelmia. Tavoitteeni on, että joka päivälle löytyy jotain itselle tärkeää, harrastus, tapaaminen, yhdistyshommia tai vaikka vesijuoksu.

Kenenkään päivän jännittävin hetki ei saa olla se, pysyykö pystyssä peilijäisillä kaduilla tai ehtiikö tien yli vihreillä valoilla. Kyllä elämässä vanhanakin pitää olla hauskuutta, jännitystä ja yllätyksellisyyttä. Kannattaa ottaa selvää, mitä kaikkea lähitienoolla on tarjolla.

On paljon myös maksuttomia tapahtumia ja kulttuuritilaisuuksia, ja niiden löytämisessä olen nykyään ihan haka. Tämän vuoden uutuuksia ovat kirjastossa lainattavat kausikortit vaikka konserttiin tai teatteriin. Tai mitä jos yllättäisin itseni menemällä jääkiekko-otteluun! Olen ollut katsomassa jääkiekkoa viimeksi 1970-luvulla Tampereella.

Erityisen paljon olen pohtinut eläkeläisen osallisuutta yhteiskunnassa, sekä yleisellä tasolla että myös omakohtaisesti. Jo eläköitymiseen liittyvät käsitteet viittaavat elämästä pois, sivuraiteelle: siirryn eläkkeelle, joudun eläkkeelle tai laskeudun eläkkeelle. On kuitenkin tärkeää, että eläkeläinen voi yhä kuulua johonkin, kokea olevansa osa porukkaa ja tuntea, että minulla ja tekemisilläni on merkitystä. Ikäystävällinen yhteiskunta pitää kaikki mukana, ja tässä järjestöt ja ns. matalan kynnyksen kohtaamispaikat voivat olla avainasemassa.  

Välitinpäätöksenä mietin, onko eläkeläiselämäni edelleen ”haparointia”. Vai olisinko tässä vaiheessa määrätietoisesti askeltamassa nykyeläkeläisen tiellä, joka on monipolvinen, haarautuva ja yllättävä. Vaikea sanoa, mutta kyllä tilinpäätöksen saldo joka tapauksessa on ehdottomasti plussan puolella!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

 

Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi): Dublinissa ollaan!

Eläkkeellä ja töissä

Viime aikoina olen yhä useammin törmännyt työnhakua pohtivaan vanhuuseläkeläiseen. Joku selailee ahkerasti keikkatyöfirmojen sivuja ja toivoo löytävänsä vaikka hyllyttäjän paikan tavaratalosta. Toinen soittelee entiselle työantajalle ja kyselee töitä. Kolmas tarjoaa toiminimen kautta asiantuntemustaan. 

Varsinkin eläkkeellä olevia hoitajia kysytään tämän tästä paikkaamaan työntekijävajetta. Eläkeläisiä löytyy myös opettajina, kaupan kassoina ja yrittäjinä. Ja kertoipa äsken reilusti yli 60-vuotias ystäväni hämmentyneenä, mutta iloissaan, työtarjouksesta yrityksen johtotehtäviin. Eläkeläisten työssäkäynti on myös tilastojen mukaan kasvanut, samaten yritysten perustaminen. 

Ja miksipä ei eläkkeellä töihin?  Osa eläkeläisistä kokee, että heillä on vielä hyvinkin käyttökelpoista osaamista ja kokemusta, jota haluaisivat hyödyntää. Ei myöskään ehkä huvita tämän tästä kuulla olevansa hyödytön eläkeläinen ja iso kustannus yhteiskunnalle. Osa taas hakee merkityksellistä tai mukavaa tekemistä eläkepäiviinsä. Ja osalla eläke ei riitä kattamaan menoja, ja pienikin tulonlisä on tarpeen.    

Uskaltaisiko nyt ajatella, että kaikki hyvin? Tyytyväiset eläkeläiset ovat löytäneet merkityksellistä tekemistä ja osallistuvat näin omalta osaltaan työelämään? Ei toki ole kaikki hyvin. Nyt tekstiviestipalstoilla valitetaan, että eläkeläiset vievät nuorten työpaikat. 

Työministeri Harakka nosti Ylen Ykkösaamussa lokakuussa puheeksi suomalaisen työelämän ikäsyrjinnän. Hänen mukaansa yli 50-vuotiaita ei usein kutsuta edes työhaastatteluun ja pitkä työkokemus katsotaan pikemminkin haitaksi kuin eduksi. Samalla ministeri korosti, ettei Suomessa ole varaa olla käyttämättä kenenkään työpanosta ja osaamista. 

Englannissa eläkeläisten työpanoksen arvo on huomattu jo aikoja sitten. Siellä toimii rekrytointifirma, joka on erikoistunut välittämään töitä yli 60-vuotiaille. Tarjolla on osa- ja kokoaikaista työtä insinööristä vapaaehtoistyön koordinaattoriin. 

Pitäisikö meidän päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eläkeikäisten ihmisten työhön osallistumisesta? Suomessa ollaan huolissaan työvoimapulasta ja kestävyysvajeesta. Halutaanko ikääntyvien oikeasti jatkavan työelämässä pitempään? Miten sitä tuetaan? Onko hyvä, että eläkeläiset jatkavat työelämässä, tavalla tai toisella? Miten se mahdollistetaan? 

Harvoin kuulee jonkun kertovan, että minua pyydettiin jatkamaan vielä yli eläkeiän. Tavallisempi tarina on tunteesta, että työpaikalla lasketaan kuukausia, milloin päästään lähtökahveja juomaan. Uskon, että toisenlaisessa, ikäystävällisessä ilmapiirissä moni olisi innostunut ehkä muotoilemaan työtehtäviään tai työaikaansa ja siten jatkamaan eläkeikään ja ylikin. 

Muistettava on myös tarinan kääntöpuoli. Työelämä tuntuu muuttuvan yhä vaativammaksi, suorastaan julmaksi. Jos työntekijät näännytetään loppuun ennen aikojaan, on turha houkutella jatkamaan eläkkeen häämöttäessä käden ulottuvilla. Työurien pidentämiseen tarvitaan monentasoisia uudistuksia ja parannuksia sekä työoloihin että johtamiseen.

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kolumni on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa10.12.2019.

Kuva: Arja Jämsén/Lyusya Voronova, Erarta Museum, Pietari

Villiä menoa Mummodiskossa

Nyt ei kuulla Ruusuja hopeamaljassa eikä Elämää juoksuhaudassa. Nyt soivat hengästyttävään tahtiin Abba, Village People ja Hurriganes. Ollaan Mummodiskossa ja tanssittu on hiki päässä jo kaksi tuntia. ”Voi, nytkö tämä loppuu. Oisin voinut jatkaa vaikka uamuun asti”, huokasi vierelläni tanssinut 86-vuotias rouva.

Mummodisko rantautui nyt ensimmäisen kerran kotikaupunkiini Joensuuhun. Aiemmin diskoja on järjestetty eri puolilla maata jo yli sata kertaa, ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Helsingissä Tavastia-klubilla.

Mummodiskojen tarina alkaa näin: olipa kerran kaksi geronomiopiskelijaa Mikko Haapalainen ja Joni Tammisalo. He huomasivat musiikin voiman harjoittelupaikoissaan vanhusten palvelutaloissa. Ja sen että musiikin kirjoa voi ja on syytä laajentaa virsistä ja valsseista vaikkapa rockiin.

Joensuussa porukkaa ei tarvitse houkutella lattialle. Tuskin maltetaan käydä juomatauolla, kun rytmi vie mennessään. Suurin osa tanssijoista on yli 60-vuotiaita, mutta on mukana useamman sukupolven porukoita vauvasta vaariin. Vanhin taitaa olla yli 90-vuotias.

Tapasin pari vanhustyöntekijää, jotka olivat tulleet asiakkaidensa kanssa diskoilemaan. Ihanaa, sanovat niin työntekijät kuin vanhuksetkin. Olisipa tällaista enemmän ja ehtisipä tällaista useammin. Vanhusten silmissä näkyy riemu, kun musiikki vie mukanaan. Kädet lähtevät vispaamaan, jalat heiluvat, ja pylly pyörii, kun rokki soi.

Tunnelma on korkealla ja tyyli villi ja vapaa. Ilma on sakeanaan tyytyväistä hyrinää. Harvoin olen nähnyt niin paljon elämäniloisia, hymyileviä naamoja. Sosiaali- ja terveydenhuollon jargonilla lausuttuna Mummodisko edistää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia kokonaisvaltaisesti. Kaksituntinen tanssiminen on melkoinen kuntoilusuoritus kenelle tahansa. Iloinen mieli tekee hyvää päälle ja kropalle, ja porukassa kaikki tuntuu vielä paremmalta.    

Mummodisko järjestetään aina iltapäivällä klo 13–15, ja se on maksuton. Taustalla on voittoa tavoittelematon yhdistys ja yhteistyössä on mukana eri sponsoreita, Joensuussa Pohjois-Karjalan Popmuusikot ja Rokumentti-festivaali. Levysoiton lisäksi Joensuussa olivat mukana näyttelijä-juontaja Tuija Piepponen ja laulaja Meiju Suvas. He osasivat ottaa yleisönsä, nimmareita kerättiin ja fanikuvia otettiin kilpaa.

Mummodisko ravistelee luutuneita vanhuskäsityksiämme. Jos ajatellaan, että ikäihmisten ikähaitari on noin 60 ikävuodesta lähemmäs sataa vuotta, mahtuu siihen monenlaista ihmistä, erilaista elämänkokemusta ja myös monta ikäluokkaa. On jo aika päästä eroon hämmästyttävän sitkeässä elävästä ajatuksesta vanhoista ihmisistä harmaana massana, jonka ajatukset ja mieltymykset nuorempi väki luulee tuntevansa.

Illalla toista polveani vähän kolotti, mutta silti minua hymyilytti yhä. Haluan toivottaa Mummodiskolle pitkää ikää!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva:Arja Jämsén

Museokortilla elämyksiä koko vuodeksi

Museokortti on 69 eurolla vuoden kulttuurimatka. Isänpäivän kunniaksi toivotaaan isät museoon samalla hinnalla 14 kuukaudeksi. Kannattaa levittää museokortin ilosanomaa. Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan museokortti on tuonut museoille lisää kävijöitä ja tulovirtaa. Museokäynnit kasvoivat noin kolminkertaisiksi niillä, joilla on Museokortti.

Ystäväni pyysi minua viettämään kanssaan museopäivää ja markkinoi, että kuukauden ensimmäisenä perjantaina on kaupungin museoihin vapaa pääsy.  Sanoin, että minulla on joka päivä vapaa pääsy ja vedin esille museokortin. 

Museoiden pääsymaksut vaihtelevat suuresti. Joihinkin on vapaa pääsy tai pieni maksu. Se ei rasita eläkeläisen kukkaroa, ja käyntipäätös on helppo tehdä. Sitten on paikkoja, joihin on korkea pääsymaksu, usein jopa yli 10 euroa. Tällöin joutuu käymään itsensä kanssa keskustelun, onko museokäynti sen väärti.

Museokortti on luotettava matkakumppani, ja siitä on tullut eläkekortin kaveri. Eläkeläisenä reissaan enemmän kuin työssäoloaikana. Erilaisissa museoissa käyntini ovat lisääntyneet. Jo ennen reissuun lähtöä katson ennakkoon paikkakunnan tarjontaa.  ”Hei, käykö teillä museokortti” -johdantopuhe aloittaa ennakkoon suunnitellun taidenautinnon. Vaikka käyn eniten taidemuseoissa, myös muiden museoiden kynnys on alentunut. Maailmankuva on monella tavalla avartunut kortin kautta.

Vierailen säännöllisesti pääkaupunkiseudulla. Joskus jää enemmän tai vähemmän luppoaikaa junien välille. Normaaliin museokäyntiin pitää varautua ja varata aikaa. Museokortti mahdollistaa myös piipahduksen vaikka Kansallismuseoon katsomaan yhtä huonetta tai esinettä.  Samoin museokortti kaverina voin tunti ennen junan lähtöä käväistä tervehtimässä vaikka Hugo Simbergin enkeliä kantavia poikia.

Kesällä kävin suuressa yksityisessä taidenäyttelyssä, jossa kuulin ihmisten kyselevän, käykö museokortti. Ei käynyt. Paikalle sattunut johtaja selitti, että he eivät saa julkista rahoitusta. He tekevät taiteesta liiketoimintaa ja näin tukevat ja mahdollistavat myös taiteilijoiden menestystä. Julkiset museot ostavat lupaavien taiteilijoiden taideteoksia, joita me voimme käydä museokortilla katsomassa.

Museokortin omistajana minulle tulee sähköpostiin myös uutiskirjeitä, ja olen koko ajan selvillä museomaailman uutuuksista. Eläkeläisalennus on bonus missä tahansa paikassa. Käydessäni Italiassa matkan ohjelma oli museopainotteinen. Siellä ei tunnettu edes eläkeläisen statusta. Kotimaahan tultuani museokortin arvo kasvoi silmissäni entisestään.

Ikätovereille on monesti vaikea keksiä lahjaa. Näinä aineettomien lahjojen aikana olen voinut ilahduttaa ystäviä museokorttilahjalla. Lahjan valinnasta olen saanut vuolaasti kiitosta.

Museokortilla voi myös kohottaa arkielämää. Yksi lempitauluistani on Albert Edelfeltin Virginie Joensuun Taidemuseossa. Olin viime kesänä vähän aikaa pienen pojan päivähoitajana Joensuussa. Poika rattaissa ja turistimummo oli tuon viikon tuttu näky Joensuun museoissa ja kirjastossa. Päivän aluksi tai päätteeksi kävimme lumoutumassa Virginien kauneuden edessä. Mitähän tapahtuu myöhemmin, jos poika näkee Virginien, tunnistaako hän siinä jotakin tuttua.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela,  Museokortti ja Albert Edelfelt Virginie Joensuun Taidemuseo