Eläkeläisen osallisuus on monimuotoista

Näinä turvavälien ja sosiaalisen eristäytymisen aikoina huomaan ilahtuvani pienistä asioista, joihin en ehkä aikaisemmin kiinnittänyt sen ihmeempää huomiota. Pieni keskustelu kaupan kassalla, vastaantulevan lenkkeilijän hymy, puhumattakaan ystävän puhelinsoitosta. Se tuo tunteen siitä, että en ole näkymätön, minut on huomattu, minua kuunnellaan.

Samaan aihepiiriin törmäsin Elämänote-hankkeessa. Harvoin ihminen jostain hankkeesta varsinaisesti riemastuu, tällä kertaa kuitenkin innostuin kolmestakin syystä. Ensinnäkin hankkeen osallisuustutkimus tarttuu ikäihmisten näkymättömyyteen ja osattomuuteen yhteiskunnassa. Asia on tärkeä muun muassa koska osallisuudella on havaittu olevan selvä yhteys terveyteen ja mielen hyvinvointiin. Se on myös ihmisen inhimillinen tarve ja oikeus.

Toinen syy kiinnostukseeni on, että tällä kertaa asiaa kysyttiin tismalleen oikealta taholta eli suoraan ikäihmisiltä itseltään. Ja kolmanneksi ikäihmiset toimivat tässä hankkeessa myös kanssatutkijoina ja vertaishaastattelijoina. Kun haastattelija ja haastateltava ovat suurin piirtein samanikäisiä ja asuvat samalla alueella, syntyy haastattelutilanteessa todennäköisesti helpommin yhteisymmärrys ja yhteisyyden tunne. Puhutaan samoista tutuista asioista samalla kielellä.

Osallisuus on monimuotoinen ja monimutkainen käsite, joka sisältää niin aineellisia kuin aineettomiakin tekijöitä. Osallisuutta avattiin arkisen ruohonjuuren tasolta keskustelemalla käytännönläheisesti muun muassa siitä, millaista arki on, entä perhe ja naapurusto, millaisia harrastuksia on, mitä kaipaa ja mistä ei luopuisi koskaan. Tärkeä keskustelun aihe oli myös, saako apua tarvittaessa ja miltä tulevaisuus näyttää.  Myöhemmin puhuttiin yhteisyyden tunteista ja vaikuttamismahdollisuuksista.

Elämänote-tutkimuksessa selvitellään, mistä kaikista, usein pienistä, asioista ikäihmisten osallisuus ja elämän merkityksellisyys rakentuvat, mikä osallisuutta estää ja miten sitä voisi edesauttaa ja tukea.

Alustavien tulosten perusteella toimivat ja esteettömät arjen lähiympäristöt nousevat esille tärkeinä osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien kivijalkoina. Ikäystävälliset asuinympäristöt ja liikkumismahdollisuudet mahdollistavat kulkemisen ja osallistumisen. Palvelujen saavutettavuus on yhä tärkeämpi tavoite digitalisoituvissa ja monimutkaistuvissa järjestelmissä.

Ikäihmisiä ei vieläkään nähdä kaikissa tilanteissa voimavarana ja vahvuutena. Eräässä tutkimushaastattelussa liikuntarajoitteinen haastateltava kertoi surullisen kokemuksen, miten hän osallistui useisiin vapaaehtoisten rekrytointitilaisuuksiin.”... Mut ykskää ei oo napannu. Kukaan ei oo minua tarvinnu. Et se on semmonen, joka pitäis kääntää vähän näiden rekrytoijienkin ajatusmaailmaa, että vaikka sillä ihmisellä itsellä olis joku tämmöinen… Hidaste tai rasite… Niin voi sillä kuitenkin olla paljon muita asioita, mitä se vois tehdä.”

Ja tämähän ei ole kaikki vielä tässä, vaan Elämänotteen työ jatkuu. Jäädään odottamaan, millaisia uusia tapoja tukea ikäihmisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia onkaan tulossa. Ja millaisia etsivän ja löytävän vanhustyön mahdollisuuksia esimerkiksi järjestöt lähitulevaisuudessa löytävät.

Lähteet:

Hoppania, H.-K. & Vilkko, A. 2020. ”Jos mä sit kerran tulen”. Elämänote-ohjelman osallisuustutkimuksen tuloksia, osa 1/2. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.

Pulkkinen, M. 2019. Iäkkäiden osallisuus. Terveys, asuminen, yhteisöllisyys – kirjallisuuskatsaus. Ikäinstituutti. On myös verkkojulkaisuna.  

Elämänote-ohjelma on Ikäinstituutin ja Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry:n laaja hankekokonaisuus, jota STEA tukee Veikkauksen varoin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén 

 

Hanki oma elämä

 Naisystävien kanssa soviteltiin pitkästä aikaa tapaamista. Ensimmäinen yllätys oli, miten vaikeaa oli löytää yhteistä tapaamisaikaa, vaikka kaikki olimme eläkkeellä. Syynä olivat erilaiset sidonnaisuudet läheisiin. Yksi ilmoitti jo sovittaessa ajankohtaa, että hän tulee, mikäli lapset tai lapsenlapset eivät tule käymään. Tapaaminen saatiin kuin saatiinkin sovittua. Tämän jälkeen yksi ilmoitti vielä esteestä. Hän olikin jo kauan sitten lupautunut hoitamaan lapsenlapsiaan, kun vanhemmat menevät konserttiin.

Tästä jäi kysymyksiä pyörimään, että kenen elämää me oikeastaan elämme. Keskustelu aiheesta virisikin kuin tilauksesta saunaosastolla. Jotkut joukostamme huolehtivat vielä iäkkäistä vanhemmistaan. Tässä piirissä kerrottiin hauskoina juttuina muistisairaiden vanhempien sattumuksia. Tajusimme kaikki, että arkielämässä näissä tilanteissa on huumori kaukana. Hoivan ja huolenpidon määrä ei todellakaan ollut vähäinen. Jotkut huolehtivat samaan aikaan vielä lapsenlapsistaan. Hoivaa molempiin suuntiin.

Useimmat olivat monella tavalla lastensa perheiden tukena ja apuna. Lastenlapset täyttävät paljon monen ikätoverini aikaa. Jotkut hoitavat lastenlapsiaan tarvittaessa ja matkustavat toiselle paikkakunnalle hoidontarpeen mukaan. Yksi ystäväni on sitoutunut hoitamaan lapsenlastaan tyttärensä pätkätöiden mukaan. Yksi pariskunta toimii koululaisten iltapäivähoitajina. Nämä ovat suuria sitoumuksia, jolloin oma aika määrittyy lasten ja heidän perheiden tarpeen mukaan. Tätä kautta on ymmärrettävää, että omien ystävien tapaamisaika voi olla ”kortilla”.

Keskusteluissa tuli esille myös ylisukupolvisen hoidon ja huolenpidon syitä ja motiiveja. Omien vanhempien suhteen hoitovelvollisuus tuntui itsestään selvältä. Edellinen sukupolvi on raivannut meille tietä, ja nyt on meidän vuoro astua remmiin.  Joillakin oli myös iäkkäitä sukulaisia, ystäviä tai naapureita, josta he kantoivat huolta.

Lastenlasten hoidon suhteen oli hajontaa. Jotkut olivat jo etukäteen suunnitelleet omat eläkepäivänsä niin, että lasten perheiden tukeminen on keskeisellä sijalla. Puheissa tulivat esille tämän päivän työelämän haasteet ja lapsiperheiden hektinen elämä. Jotkut totesivat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa aikaa ja tukea. Jotkut kertoivat, että saivat omaan elämäänsä sisältöä ja mielekkyyttä voidessaan olla läsnä lastensa elämässä.

Eräs kertoi antavansa nyt lapsenlapsilleen eteenpäin sitä, mitä ei ollut voinut antaa omilleen. Yksinhuoltajana ja pätkätöiden tekijänä hän oli joutunut asettamaan arjessa selviytymisen lapsensa edelle. Hän oli tuntenut siitä syyllisyyttä, mutta nyt hän voi antaa lapsenlapsilleen sitä läsnäoloa, jota hän olisi halunnut antaa omille lapsilleen. Näitä lasten perheiden tuomia tai suomia iloja ja uupumuksia jaettiin joukolla.

Keskustelussa jäi pohtimatta, että kenen elämää elävät ne, jotka voivat määritellä itse oman elämänsä sisällön. Lapset tai saatikka lapsenlapset eivät ole suinkaan itsestäänselvyys. Elämässä on myös kohtia, joita emme itse voi valita.  Joukossamme oli myös niitä, joiden lapsilla ei syystä tai toisesta ollut perhettä. Samoin oli myös perheettömiä. Heidän äänensä ei tuossa keskustelussa tullut riittävästi esille.

Tuon tapaamisen jälkeen mielessä pyöri entistä enemmän, että miten paljon me eläkkeellä olijat teemme näkymätöntä hoivaa ja huolenpitoa ylisukupolvisesti ylös, alas ja välillä sivullekin. Se on merkittävää sekä yhteiskunnan että yksilön mittakaavassa. Toimimme ainakin julkisten hoiva- ja kasvatuspalvelujen täydentäjinä ellemme jossakin määrin myös korvaajina.  Vaikea on piirtää rajaa, mikä on kohtuullista ja riittävää. Teki mieli sanoa ystävilleni tuon tapaamisen jälkeen ”Hanki myös oma elämä.”

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Menneisyysmatka on tehty

Ikääntymisblogissa on pidellyt hiljaista. Syynä on ollut kirjoittamisurakka, jonka tuloksena on valmistumassa kirja.

Olen asunut lapsuuteni pienessä maalaiskylässä Etelä-Savossa. Kylän elämä muuttui sodan jälkeen, kun kylälle muutti viisi siirtolaisperhettä. Sodan jälkeen ja 1950 -luvun jälleenrakentamisen aikana kylää yhdisti työnteko ja sen paljous. Siirtolaiset rakensivat ensin saunat ja sen jälkeen talot, ulkorakennukset ja raivasivat pellot. Kylän savolaiset, entiset torpparit, yrittivät päästä jaloilleen ja saada elantonsa pieniltä tiloiltaan.

Eri heimoiset samassa kylässä elivät yhdessä, tekivät työtä, kasvattivat lapsia ja yrittivät selviytyä parempaan huomiseen uskoen. Ymmärsin kyllä lapsena, että siirtolaiset olivat tulleet kylälle jostakin muualta. He puhuivat erilaista murretta ja heillä oli joitakin erilaisia tapoja kuin meillä.

Vasta aikuisena olen pohtinut, miten karjalaiset siirtolaiset asutettiin ja miten he sopeutuivat asumaan savolaiseen kylään. Tarve saada laajempaa ymmärrystä kotikyläni historiaan ja kirjoittaa elettyä elämää näkyväksi on ollut pitkään ”sitku-listalla”. Eläkkeellä ollessa tuli viimein aika toteuttaa haave.

Haastattelin kirjaa varten kylässä asuneita ja asuvia siirtolaisten lapsia, joilla oli omia muistoja evakkoajasta ja vanhempiensa muistoja sodasta, evakkomatkasta ja asettumisesta savolaiskylään. Olen auttamattomasti yhden sukupolven myöhässä. Ne, joilla olisi ollut omakohtaista kerrottavaa, eivät ole enää kertomassa. Haastatteluissa tuli myös esille, että vanhemmat eivät olleet kertoneet evakkomatkasta tai sota-ajasta kovinkaan paljon. Myöskään vaikeista asioista ei keskusteltu ainakaan lasten kuullen.

Täydensin siirtolaisten haastatteluissa esille tulleita muistoja myös muiden kylällä sodan jälkeen asuneiden, sukulaisten ja omien luokkatoverieni kokemuksilla sekä dokumenteilla. Tästä kaikesta syntyi yhteinen kertomus, millaista savolaisten ja siirtolaisten rinnakkaiselo oli savolaiskylässä sodan jälkeen ja 1950 -luvulla.

Kirja on ollut ennen kaikkea matkaa omaan menneisyyteeni, matkan varrella olen ymmärtänyt itsestäni monia asioita. Omalla suvullani ei ole ollut mitään siteitä Karjalaan. Minua on aina vetänyt puoleensa rajan takainen Karjala. Äitinikin joskus ihmetteli, että mitä sinä sieltä Venäjältä haet. Kirjaa tehdessäni ymmärsin, että istuessani siirtolaiskotien tuvan penkillä kuunnellen heidän tarinoitaan, olin itsekin siellä. Oma Karjala-kaipuuni sai selitykseen.

Tajusin, että lapsuuden ympäristöllä on ollut vaikutusta myös ammatinvalintaani. Muistin yhden siirtolaisperheen emännän kysyneen minulta, että mitä aion opiskella. Kun kerroin, etten tiedä, hän totesi: ” Siust tulis hyvä kunnalliskodin johtajatar, kun siul on niin sielukkaat kasvot”. Ei tullut ihan johtajatarta, mutta työura vei sosiaalialan työhön, jossa lähtökohtana on ymmärtää erilaisuutta.

Hauskin oivallus itsestäni oli, kun selasin kirjaa varten vanhoja valokuvia. En ole koskaan pitänyt lyhyestä tukasta ja muistan kampaajalleni sanoa, ettei saa leikata liian lyhyeksi. Omissa lapsuuden valokuvissa tukkani on aina niin lyhyt, että puolet korvista oli näkyvissä. Tätini oli parturi ja vierailukäynneillä hän leikkasi hiukset. Äitini patisti pistämään lyhyeksi.  

Menneisyysmatka itseeni kannatti tehdä ja tuloksena marraskuussa ilmestyy julkaisu ”RAJALTA RAJAJOELLE – Siirtolaisena Parikkalasta Suokylälle”.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Evakkoreki SA-kuva ja Tuija Nummelan kotialbumi, lyhyttukkainen kirjoittaja oikealla

 

Tunteita ja käsidesin tuoksuja

Käsidesien aromaattiset tuoksut ovat viime aikoina voittaneet perinteisen hyttyssuihkeen lemahduksen. Osa käsideseistä on miellyttävää vaahtoa, osa tahmeaa ja sairaalanhajuista, osa vetistä, roiskahtavaa, ei-minkään hajuista, joku taas etikkaisen kirpeää. Joskus käsidesin lemu on niin sitkeässä, ettei hajusta pääse eroon moneen päivään.

Tuoksujen lisäksi tunteet ovat kevään aikana ryöpsähdelleet äärestä laitaan. Ikäihmiset ovat kokeneet erityistä tunteiden myllerrystä. Poikkeusolojen julistaminen oli järkytys monelle ikäihmiselle ja myös omaiselle.

Pysy kotona -ohjeistus levisi käskynä kautta maan. Suurin osa ikäihmisistä taipui muuttuneeseen tilanteeseen nurisematta. Niin minäkin, jo 60-luvun kansakoulussa esivaltaa kunnioittamaan ja tottelemaan opetettu. Minun oli helppo ymmärtää, että nyt tarvitaan riskiryhmien erityistä suojelua virustartunnoilta. Riskiryhmäläisiä ovat kaikki, joilla on sairauksien tai iän takia heikentynyt vastustuskyky.    

Osa ikäihmisistä koki ikään perustuvat rajoitukset syrjivinä, alistavina, loukkaavina ja traumaattisina. Tilanteesta revittiin myös kitkerää huumoria: Esimerkiksi ”en ole vielä 70 vuotta, vaikka siltä näytänkin” tai ”kovennettua tuli”. Totta onkin, että viestintä epäonnistui. Sen ovat myös viranomaiset itse myöntäneet jälkeenpäin. Ohjeistukset ja suositukset välittyivät ehdottomina käskyinä.

Tutkailin myös omia tunteitani. Alkujärkytyksestä toipui nopeasti ja arjen uudet koronarutiinit löytyivät helposti. Miten ihanaa olikin päästä ”ulos” lenkille, kauppaan tai saunavuorolle alakertaan. Toisaalta minusta löytyi myös koronakyttääjä, joka kavahti kaupassa liian lähelle tulijaa tai paheksui yskijää ja riskeistä piittaamatonta kanssakulkijaa.

Äkkiä mieli kuitenkin rauhoittui, ja uusi elämä alkoi tuntua ihan kivalta. Verkkareilla pärjää ja hiukset saavat kasvaa. Nyt ei vaivannut edes FOMO (fear of missing out), en jää mistään paitsi, koska ei missään ole mitään. Tässä mielessä korona lisäsi tasavertaisuutta, eivät muutkaan matkustele tai vietä vilkasta vapaa-aikaa. Sosiaaliset suhteet löytyivät somesta, missä tulikin vietettyä aikaa niin paljon, että kipeytyneeseen olkapäähän tarvittiin jo fysioterapeutin apua. Monen muun tavoin löysin luontoretket, kotijumpan ja leipomisen.

Suureksi ongelmaksi näytti nousevan se, etteivät ihmiset päässeet ulkomaan matkoille, ravintoloihin ja muihin huvituksiin. Osa suomalaisista naureskelikin hämmentyneenä, että heidän normaalia arkeaan nimitetään nyt ”karanteeniksi”. Se, mikä korona-aikaan näyttäytyi osalle ihmisistä henkilökohtaisena uhrauksena ja elämän rajoittamisena, on monelle normaalia perusarkea.

Liian monen ikäihmisen juttukaverina ovat omat pelargoniat ja seuraa pitää televisio. Liian moni yksinäinen ja pienituloinen ikäihminen kaipailee yhä vapautusta ”karanteenista” ja helpotusta ja virkistystä arkeensa.  

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisen Ikäyställisyys-kolumnipalstalla 26.7.2020. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén

Markkinarako

Markkinapuheessa puhutaan kolmannesta iästä ja Silver Economysta. Eläkkeelle jäävät eivät ole vanhuksia, maailmalla heidät tunnetaan nimillä WHOPs (wealthy, healty, older people) ja YOLD (young old). Ikäluokka, joka on aina muuttanut maailmaa, muuttaa nyt taloutta (Mielipidekirjoitus Laamanen &Piispanen 28.5.2020)

Aktiivista työelämän jälkeistä aikaa elää aiempaa aktiivisempia, terveempiä, koulutetuimpia ja ostovoimaisempia ihmisiä. Heillä on aiempia sukupolvia enemmän vapautta toteuttaa toiveitaan liittyen asumiseen, liikkumiseen, terveyteen, virkistäytymiseen ja uuden oppimiseen.

Sanotaan, että tästä Silver Ecomonysta hyötyvät ne yritykset, jotka huomioivat ikäihmisten kasvavat tarpeet tulevaisuuden strategioissa. Tämän ryhmän ostovoima on nyt jo merkittävä ja tulee koko ajan kasvamaan.

Veromaksajat ry:n mukaan eläketulot ovat kasvaneet viime vuonna ja pienten eläkkeiden ostovoima on vahvistunut. Nyt Suomessa on yli kaksi miljoonaan yli 55-vuotiasta ja miljoona yli 65-vuotiasta. Tämän vuosikymmenen aikana eläkeläisten määrä kasvaa vielä neljännesmiljoonalla. Tämä on joukko, jonka tarpeita ja toiveita ei markkinoiden kannata sivuuttaa.

Iäkkäiden kulutuskäyttäytymisestä tiedetään vähän, koska heidän ostopotentiaaliaan ei ole pidetty merkityksellisenä. Erään tutkimuksen (Wilska Jyväskylän yliopisto) mukaan yli 60-vuotiaat ja erityisesti naiset ovat ekologisempia kuluttajia.

Itse odottaisin markkinoilla uudenlaisia ja enemmän yksilöllisesti räätälöityjä palveluja ja tuotteita. Nyt markkinoilta puuttuvat ns. väliasteen palvelut, esimerkkinä vaatekaupat. Palvelutarpeen lisääntyessä ikäihmisten vaatetustarpeet muuttuva asteittain. Tarvitaan muodikkaita, mukavia ja väljiä vaatteita, jotka mahdollistavat vaikka vaippojen käytön tai jalan mukaan mukautuvia kenkiä.

Oman äidin ollessa tehostetussa palveluasumisessa vaatteet hankittiin seniorkaupasta, jonka valikoivat olivat rajoittuneita ja vähän epämuodikkaita.  Ikääntyessä itse haluaisin asioida samoissa kaupoista, joissa nytkin asioin. Toiveeni on, että nykyiset kaupat voisivat huomioida monipuolisesti myös ikääntyvien muuttuvat tarpeet.

Kolmatta ikää elävät kaipaavat heille suunnattuja palveluja ja tuotteita, joiden kehittämisen parhaita konsultteja he itse ovat. Pieneen kulutukseen ja suppeisiin valikoimiin tottuneina he eivät osaa vaatia, vaan tyytyvät massatuotteisiin. Uskon, että yritykset, joka todella haluavat tuottaa tälle ikäryhmälle hyvin suunniteltuja tuotteita, tulevat menestymään.

Oman lähipiirini näkökulmasta olen listannut palveluja, joiden suunnittelussa tarvitaan ikäihmisten näkökulmaa:

-         Opaskylttien numerointi ja koko; esimerkkinä junan vaunujen numerointi tai pankkiautomaatit

-         Opasteiden, mainosten yms. värimaailma. Tutkimustietoa on saatavilla ikäihmisten näkökyvyn muuttumisesta.

-         Pakkausten koko; esimerkkinä karamellit tai oluttölkit. Kuitenkin entistä suurempi osa väestöstä asuu yksin tai kahden hengen talouksissa.

-         Pakkausten avausmekanismit; ikääntyessä pakkausten avaaminen on entistä hankalampaa. Oma kauhukuvani on, että en saa käsillä auki viinipulloa tai juustopakkausta.

-         Kertakäyttövaatekulttuurin rinnalle ekologisempia vaihtoehtoja. Tämän hetken eläkeläiset ovat eläneet puutteen ja niukkuuden ajan. He panostavat laatuun ja ovat valmiit maksamaan enemmän.

 Suurten markettien rinnalle tarvitaan pieniä kauppoja, joissa ei ole tarpeen kävellä kilometritolkulla ja joiden yhteydessä on samalla saatavissa myös muita oheispalveluja.

Kolmas ikä haluaa olla markkinarako, jossa myös eettiset ja ekologiset seikat on huomioitu. Tietoisina kuluttajina haluamme olla itse määrittelemässä mihin ja miten käytämme eläke- euromme. Meitä kannattanee kuunnella!

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela

Mitäs me, onnelliset ikäihmiset

Jo parina vuonna peräkkäin Suomen on uutisoitu olevan maailman onnellisin maa. Tässä YK:n kyselyssä onnellisuutta mitataan bruttokansantuotteella, sosiaaliturvalla ja vapaudella. Näillä mittareilla Suomi ja muut pohjoismaat pärjäävät hyvin. Pohjoismainen hyvinvointivaltio takaa kansalaistensa onnea ja elämänlaatua.

Entä pohjoiskarjalaiset ikäihmiset, ovatko he maailman onnellisimpia lajissaan? Äkkivilkaisulla pohjoiskarjalaisen vanhuuseläkeläisen taivaalla on pilviä. Ensinnäkin meitä on (liian?) paljon, yli 75 vuotta täyttäneitä on täällä enemmän kuin maassa keskimäärin. Sen lisäksi täkäläisten ikäihmisten palvelujen tarve ylittää maan keskitason.  

Tilastot kertovat, että pohjoiskarjalaisille ikäihmisille ovat tuttua korkea sairastavuus, pienet tulot, pitkät etäisyydet ja yksinäisyys. Noin kolmannes yli 75-vuotiaista kokee, ettei saa tarpeeksi apua arkeensa. Siun soten sosiaali- ja potilasasiamiehen raportista voi lukea tuoreimmat huolenaiheet. Pohjoiskarjalaiset ovat valittaneet erityisesti riittämättömästä hoidosta ikäihmisten asumispalveluissa. On liian vähän henkilökuntaa, ei pääse ulos, koetaan epäasiallista kohtelua. 

Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin karut tilastoluvut kertovat. Jos onnellisuutta tarkastellaan iän mukaan, kaikkein onnellisimpia suomalaisia ovat Ylen teettämän tutkimuksen mukaan yli 60-vuotiaat. Ja tyytyväisyys omaan elämään senkun kasvaa iän myötä. Tähän on vaikea löytää yhtä selitystä, ja yksilölliset erot ovat suuria. 

Eläkeläisen arki on usein kutakuinkin tasapainossa. Tässä sitä hyssytellään, oli äidilläni tapana sanoa, kun kuulumisia kyselin. Tällä hän tarkoitti tasaista ja kotoista elämää, johon iloa ja onnea toivat monet pienet ja arkiset asiat. Velat oli maksettu, ja eläke riitti toimeentuloon. Parasta elämässä olivat perhe, lapsenlapsi, ystävät, mukava puuhastelu mökillä. Moni myös ajattelee, että aina se eläkkeellä olo nykytyöelämän voittaa.   

Pohjois-Karjalassa elämisen ja asumisen hyvinä puolina mainitaan lähes aina luonnon läheisyys. Metsät ja marjamaat ovat lähellä. On helppoa liikkua ja harrastaa. Hiljaisuutta ja rauhaa riittää ihan lähietäisyydellä. 

Rohkenevatpa jotkut mainita onnen lähteeksi myönteisen elämänasenteen. Ilo pintaa vaik syvän märkänis!    

Pohjoiskarjalaisen ikäihmisen elämästä näyttää näin valottuvan kaksi hyvinkin erilaista kuvaa. Tilastonumerot kertovat ongelmista, vaikeuksista ja ankarista elämänoloista. Toisaalta kun katsotaan numeroiden taakse, löytyy paljon hyvää oloa ja tyytyväisyyttä, iloa ja välittämistä. 

Ehkä onkin niin, että tarvitaan erilaisten kuvien ristiin valotusta. Vanha totuus on, ettei ole yhtä totuutta. Ei myöskään ole yhtä kuvaa pohjoiskarjalaisesta ikäihmisestä, vaan meitä on moneksi. Tämä on hyvä muistaa, kun ikäystävällistä mallimaakuntaa rakennetaan. 

On tärkeää kuulla maakunnan ikäihmisiä ja tuottaa tietoa monin eri tavoin, jotta saadaan näkyville koko elämän kirjo. Sen pohjalta voidaan sitten miettiä, mitä tarttis tehdä. 

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällisyys-palstalla 14.6.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi)

 

Avatut vai suletut ovet

Ikä-ihmisten rajoituksista kirpoava keskustelu on saanut ulottuvuuden myös vanhus -käsitteen uudelleen määrittelyyn. Ikiaikainen vanhuksen määrittely oli 65-vuoden ikä eli virallinen eläkeikä. Se määritteli väestön työmarkkinakansalaisiksi ja sen ulkopuolella oleviksi. Tänä päivänä 65-vuotias ei ole vanha ja eläkkeelle lähdetään joustavasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoivapalveluissa puhutaan iäkkäistä ja kohderyhmänä ovat yli 75-vuotiaat.  Ministeri Krista Kiuru heitti vielä rajoituksiin liittyviin keskusteluihin 79-vuoden ikärajan.

Näiden rajoitusten myötä ikäihmisten elämän moninaisuus on ollut paljon esillä, mikä on hyvä asia sinänsä. Monesta tuutista on tullut tietoa ja ymmärrystä, että pelkkä ikä on äärimmäisen huono määrittäjä ovien sulkemiselle. Koronarajan asettamista 70-vuoden ikään on perusteltu vain ja ainoastaan terveydellisillä syillä. Samalla tästä rajasta on tullut merkittävä yhteiskunnallinen ja vanhuspoliittinen asia.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan (HS 3.5.2020) koronaviruskriisin olevan eri sukupolville erilainen. Hänen mukaansa moni seiskakymppinen kokee muuttuneensa koronan aikana vapaasta subjektista käskettäväksi objektiksi.  Nämä ovat todellisia tunteita ja rajoitukset iskevät suoraan itsemääräämisoikeuden keskiöön. Tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Itsemääräämisoikeus näyttäytyy kaikissa arjen askareissa kuten kaupassa käynnissä. Iäkäs tätini kertoi tuohtuneena, miten naapuri ei osannut ostaa jauhelihaa. Ostoskassissa oli täysin väärän rasvaprosentin lihaa! Kun tapasin hänet monien karanteeniviikkojen jälkeen, hänen suurin ilonaiheensa oli, kun poika vei hänet kauppaan ja hän pääsi itse valitsemaan tavaroita. Hän pääsi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.

Tästä kokemuksesta oppineena yritän olla mahdollisimman tarkkana, kun toimin ystäväni ruokakuskina. Meille jokaiselle muodostuu omat ostos- ja ruokatottumukset. Ikä-ihmiselle, joka on aina tottunut huolehtimaan perheen ruokataloudesta, ostoskassin sisältö ei ole samantekevää. Ystäväni käyttää itsemääräämisoikeuttaan ja kauppalistoissa on tarkat merkit ja ohjeet, mitä tuodaan. Alussa kaupassa meni paljon aikaa juuri sopivien tuotteiden löytämiseen. Muutaman viikon kuluttua toimin kuin kala vedessä.

Pohdin omaa suhdettani itsemääräämisoikeuteen. Pidän ruuanlaitosta ja olen joissakin tuotteissa tarkka, mitä syön ja ostan. Jos minun kauppalistassani lukisi luonnon jugurttia ja lapseni toisi hedelmäpommin, niin kokisin kyllä, miksi toivettani ei kuultu. Mahdollisuus tehdä valintoja oman elämän tai juustomerkin suhteen on oleellinen osa elämän mielekkyyttä.

Suuret ikäluokat (70-79- vuotiaat) ovat tottuneet, että mikään ei tule helpolla. Saavutettu hyvinvointi on vaatinut ponnisteluja ja sitkeyttä. Palkinnot eivät ole tulleet ”mulle kaikki nyt ja heti  ” periaatteella. Saavutukset ovat vaatineet vahvaa tahtoa ja motivaatiota. Eläkkeellä on aikaa, ja useimmille myös taloudellisesti mahdollista luoda elämästään omannäköistään ja omaehtoistaan. On ymmärrettävää, että rajoitteisiin ja suosituksiin on vaikea sopeutua.

Tämä ikäluokka tarvitsee avatut ovet ja väljän häkin. Tunnistan myös omissa ystävissäni vaikeuden sopeutua olemaan avun saajana ja ottamaan palvelua vastaan luontevasti. Olen yrittänyt vakuuttaa ystävääni, että kauppareissut antavat merkitystä oman elämään, eivätkä ole rasitteeksi.

Kun asia on riittävän vaikea, ei ole olemassa yhtä ja ainoaa vastausta. Toisaalta hyväkuntoisten ihmisten rajoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Ajattelen, että mitä kaikkea muuta toimintakyvystä ja itsellisyydestä menetetään, jos tämä jatkuu kauan. Toisaalta tunnistan myös oman vastuuni. En halua olla se, joka tietämättäni saatan altistaa ikäihmisen hänet kotonaan tai palvelutasossa tähän salakavalaan tautiin. Näkökulmia suljetuista vai avatuista ovista on helppo esittää, mutta ovien avaamiseen tarvitaan avaimia.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela