Arja Jämsén
Kauheat eukot, vanhuuden höppänät ja teräsleidit, siinä muutamia mielikuvia ja käsityksiä vanhoista ihmisistä. Yhteiskunnat ovat muutoksessa, ja vanhuus on muutoksessa. Tavan takaa pohditaan, eteneekö vanhuus onnistuneesti vai ”rappeutuvan” mallin mukaan”? Henkilökohtaisella tasolla mietityttää, pitäisikö vielä vanhanakin olla tuottava kansalainen vai tuleeko minusta rasite perheelle ja yhteiskunnalle?
Anna Kinnusen, Maija Könösen ja Sinikka Vakimon toimittamassa teoksessa ”Babuškoja, teräsvaareja ja digisenioreita” tarkastellaan muuttuvaa vanhuutta Suomessa ja Venäjällä. Teos on lähtökohdiltaan monitieteinen. Se tutkii vanhuutta kahden eri kulttuurin silmin ja samalla myös kahdesta eri suunnasta, ulkoapäin, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta suunnasta ja sisältäpäin, vanhojen ihmisten kokemuksesta.
Teoksen teemat käsittelevät vanhuutta ja dementiaa koskevia käsityksiä, vanhuutta ja toimijuutta sekä hoivan kysymyksiä. Laajaa teosta kuvaavat monitieteisyyden lisäksi monisyisyys ja moninaisuus, mistä on tässä mahdollista nostaa muutamia näkökulmia.
Sinikka Vakimo Itä-Suomen yliopistosta ja Maija Könonen Helsingin yliopistosta käsittelevät artikkeleissaan dementian, mielisairauden ja seniiliyden sosiokulttuurisia käsitteitä ja kytkentöjä. Vanheneminen on kiinnostanut ihmisiä iän kaiken. Jo sata vuotta ennen ajanlaskun alkua Cicero ohjeisti, miten välttää ”mielentylsyyttä” ja saavuttaa hyvä vanhuus. Vakimon ja Könösen artikkelit virittävät tärkeitä askelmerkkejä tämän päivän vanhuuskeskusteluun ja asenteisiin.
Babuška on meille ikoninen venäläinen huivipäämummo, joka hoitaa niin huushollit, kasvimaat kuin lapsenlapsetkin. Irina Savkina Tampereen yliopistosta kirjoittaa sen sijaan kirjallisuusgerontologian mielenkiintoisesta näkökulmasta kauheista eukoista venäläisen kirjallisuuden arkkityyppeinä. Nykykirjallisuudessa vanhat ihmiset ja vanhat neuvostoajat kietoutuvat usein yhteen, ja vanhukset nähdään menneiden aikojen dinosauruksina.
Isovanhemmuutta on tutkittu vähän, kun otetaan huomioon isovanhempien merkitys hoivan ja tuen tarjoajina lapsille ja lapsenlapsille. Isovanhemmuuskin on muutoksessa, miten olla yhtä aikaa ja sopivalla tavalla saatavilla ja syrjässä. Isoisien kasvavaa roolia tarkastellaan Ilkka Pietilän ja Hanna Ojalan artikkelissa.
Teoksessa avataan useita vähän esillä olleita teemoja. Muun muassa venäläisten ikääntyneiden näkemyksiä seksistä, mistä pietarilainen tutkija Julija Zelikova kirjoittaa.
Ikääntyvien hoivaa käsittelevissä artikkeleissa suomalaiset ja venäläiset kirjoittajat liikkuvat hyvin samansuuntaisissa hoivan uudenorganisoitumisen kysymyksissä. Keskustelussa ovat laitos- ja kotihoito, perhehoiva ja hoivaköyhyys.
Teos nostaa esille peruskysymykset, kuka on vanha ja miten vanhuudesta ja vanhuksista puhutaan. Kielellä ja sanoilla on väliä. Vanhuussanastoon liittyy paljon uhkakuvia ja kielteisiä vertauskuvia. V-sanoja kierretään keksimällä uusia, senioreista teräsleideihin. Venäjän kielessä on samoin.
Kriittisen gerontologian tutkimusperinnettä, kulttuuri- ja kirjallisuusgerontologiaa tarvitaan täydentämään lääketieteellistä ja terveydenhuollollista vanhuusajattelua ja tutkimusta, ja tästä syystä vahva lukusuositus kaikille ikääntymisestä ja vanhuudesta kiinnostuneille.
Teos oli viittä vaille valmis, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sota vaikuttaa järkyttävällä tavalla myös vanhusten elämään. Tekijät kertovat joutuneensa pohtimaansa muuttuneen tilanteen vaikutuksia teoksen julkaisemiseen ja korostavat, että teoksen kaikki valinnat ja ratkaisut oli tehty ennen sotaa. He toteavat, että kulttuurista ymmärrystä ja vuoropuhelua tarvitaan tässä maailmantilanteessa vielä entistäkin enemmän.
Omalla kohdallani teos herätti myös tunteita. Lähetin lämpimät ajatukseni paitsi omille vanhoille ihmisilleni, myös niille kymmenille babuškoille, joita olen reissuillani itärajan takana tavannut.
Kirjaesittely on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2022.
teksti: Arja Jämsén
.png)