Ikäihmisten digiosaaminen ja elinikäinen oppiminen

 

Arja Jämsén

Digitalisaatioon liittyy suuria toiveita, ja sen odotetaan eri tavoin tehostavan yhteiskunnan toimintoja ja ihmisten arkea. Toisaalta digitalisaatioon liittyy uhkaa ja pelkoa syrjäytymisestä sekä yhteiskunnan kahtiajakautumisesta.

Ikäihmiset näyttäytyvät usein digimaailman häviäjinä. Uusi teos Ikäihmiset digiyhteiskunnassa. Elinikäisen oppimisen mahdollisuudet (2022) ei vähättele uhkia, mutta nostaa esille ikäihmisten voimavaroja ja taitoja sekä oppimisen mahdollisuuksia.

Ikäihmiset yhteiskunnassa -teos lähestyy teemaa laaja-alaisesti. Osa kirjoittajista on kasvatustieteilijöitä, osa tulee ikääntymisen, hoivan, sukupuolen sekä työelämän tutkimuksen ja kehittämisen kentiltä. Joukossa on useita väitöskirjatutkijoita ja teoksessa esitetään runsaasti aikaisemmin julkaisemattomien tutkimusten tuloksia. Ikäihmiset pääsevät myös itse eloisasti ääneen kysely- ja haastattelututkimusten kautta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Kokemuksia digitaalistuvasta yhteiskunnasta -osio kuvaa ikäihmisten kokemuksia teknomaailmasta ja muun muassa korona-ajan vaikutuksia. Toisessa osiossa käsitellään ikäihmisten digitaalisen osaamisen ja medialukutaitojen tukemista. Kolmas osio keskittyy ikäihmisiin vertaisohjaajina ja -ohjattavina, eri vertaisopastustyyleihin ja vertaisopastusprosessiin. 

Digiosaamista ei nähdä kansalaistaitona

Mielenkiintoinen tieto on, että Suomessa erityisesti 65–74-vuotiaiden internetin käyttö ja sosiaalisen median seuraaminen lisääntyivät vuonna 2020 verrattuna aikaisempiin vuosiin. Syyksi arvellaan koronan aiheuttamia poikkeusaikoja. Tilastoinnissa on merkittävä puute kaikkein vanhimpien osalta, sillä yli 90-vuotiaiden kohdalta tieto puuttuu. Todellinen digikuilu lieneekin tässä, vanhojen ja ”vanhojen vanhojen” välissä.

Teoksessa vahvistetaan havainto, että ikäihmisten digioppiminen ja taitojen päivittäminen ovat jääneet ihmisten itsensä ja järjestöjen varaan. Perheenjäsen tai muu läheinen on ikäihmisen tavallisin digituki. Ammattilaisten ja kaupallisten palveluiden tarjoama tuki tulee kakkosena.

Ikäihmisten digiosaamista ja digiosaamista kansalaistaitona ei ole toistaiseksi nähty tärkeäksi. On kuitenkin selvää, että digiteknologian käyttö voi lisätä myös ikäihmisten hyvinvointia, tarjota sosiaalista tukea ja viihdykettä sekä mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen. Puhumattakaan siitä, että yhä useammat palvelut ovat verkossa, linkin takana.       

Yhteiskunnan digitaalistuminen koskettaa myös ikäihmisiä. Teos korostaa ikäihmisten digiosallisuuden tärkeyttä ja oikeutta elinikäiseen oppimiseen. Ikäihmiset ovat erilaisia digiosaamiseltaan ja oppimistaidoiltaan ja siksi tarvitaan monipuolista digitukea. Myös vertaisopastuksen tyyleihin teos tarjoaa oppimisteorioiden pohjalta uusia näkökulmia.

 

Korjonen-Kuusipuro, K, Rasi-Heikkinen, P., Vuojärvi, H., Pihlainen, K. & Kärnä, E. 2022. Ikääntyvät digiyhteiskunnassa. Elinikäisen oppimisen mahdollisuudet. Helsinki: Gaudeamus. 

Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023. 

Vanhuusvuosien päiväkirja kertoo elämän voimasta

 Arja Jämsén

Runoilija Aila Meriluodon päiväkirja En minä tähän pääty on kertomus vanhenemisesta ja luomisvoimasta vuosilta 2008–2010.

Meriluoto kuvaa ikääntymistä, omakohtaisesti koettuna ja sisältä päin. Fyysiset ja välillä henkisetkin voimat tuntuvat hiipuvan, mutta elämän voima on vahvana läsnä.

”Minussa itää. Kasvaa. Vihloo. Koko ajan. … Aistit ja muisti harsoutuvat, mutta minä elän ja koen. Tunnen kokevani, aina jotain uutta, ennalta aavistamatonta.”

Runoilija kertoo kiertelemättä ja kaartelematta, miltä vanheneminen erinäisine vaivoineen tuntuu. Mutta hän kuvaa myös, miten rakkaus iskee ja millainen voima seksuaalisuus ihmiselle on, olitpa vanha tai nuori.

Meriluodon päivät täyttyvät lukemisesta ja päiväkirjan kirjoittamisesta, runokin syntyy joskus. On myös kustannusneuvotteluja, tv:n katselua, puhelinkeskusteluita, ulkoilua ja ystävien ja omaisten tapaamisia. Hänellä on laaja ja ilmeisen tiivis sukulaisverkosto, on lapsia ja lapsenlapsia. Hänelle tuodaan ruokaa, hän saa kuljetusapua ja seuraa kustantajan juhliin. Elämässä on paljon iloa, yhdessä ruokailua ja juhlimista. Luonto on tärkeä, ja erityisen rakas on kesänviettopaikka Savossa. Joka kesä hän miettii, onko tämä kesä viimeinen.  

On myös terveysvaivoja, liikkumisen pulmaa ja vikaa silmissä. Myös muisti alkaa huolettaa. ”Olen ihan ulalla, kuten lähes joka päivä. En muista päivämääriä, saati päivän tapahtumia. … Minä hupenen.”

Viiniä kuluu iloisissa juhlissa, mutta myös pitkinä yksinäisinä iltoina. ”Räntää sataa, ja minä kun juuri aioin lähteä Alkoon hakemaan niitä obligatorisia. … Minä olen joka ilta huppelissa enkä sitten paljon tajua. … ei ole kivaa olla vanha.”

Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus. Meriluoto kohtaa vielä kerran rakkauden, Anteron. Mies tuo elämään lämpöä, ja suhteessa on paljon naurua. Antero kiihottaa ja innostaa, mutta välillä myös ärsyttää ja väsyttää masennustaipumuksellaan ja ajoittaisilla, loputtoman tuntuisilla monologeillaan.

Enimmäkseen Antero on kuitenkin ihana. ”Antero äkkiä suuteli, jopa kouri rintsikkatoppauksiani. Mitä? Minä, 85-vuotias, Antero 75-vuotias. Lopuksi suutelimme ihan hurjasti. Mitä sitten? Ei mitään.” Meriluoto kuvailee, että seksiäkin on ja siinä erilaisia kokeiluja. Mutta ”enemmän on ihanaa lähellä oloa”. 

Aila Meriluodon päiväkirja antaa harvinaisen elävän ja syvälle luotaavan kuvan vanhan ihmisen elämään, tunteisiin ja toiveisiin. Kyse on poikkeuksellisen lahjakkaasta ihmisestä, joka osaa pukea kokemuksensa ja tunteensa sanoiksi.

Lukija tuntee välillä itsensä melkein luvattomaksi tirkistelijäksi. Meriluoto kuitenkin tarkoitti päiväkirjansa postuumisti julkaistavaksi. Hän oli kirjoittanut päiväkirjan kansilehdelle, että päiväkirja on toimitettava kustantajalle. Hän piti päiväkirjaansa merkittävänä dokumenttina. Ja sitä se todella on!

Aila Meriluoto eli vielä melkein kymmenen vuotta näiden päiväkirjamerkintöjen jälkeen. Hän kuoli hoitokodissa 95-vuotiaana vuonna 2019.

 

Aila Meriluoto.  En minä tähän pääty. Päiväkirja vuosilta 2008–2010. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2022.

Lainaukset Meriluodon kirjasta.

Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 Ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023.

 

Haluatko elää vanhaksi?

Päivän kysymys on, milloin vanhuus alkaa? Kansaneläkkeen mukainen vanhuuseläke alkaa 65-vuotiaana, mutta ihmisten mielikuvissa vanhuuden alkamisikä vaihtelee. Yleisimmin ajatellaan vanhuuden alkavan ikävuosien 61–70 välillä. Jännittävä piirre ajattelussamme on, että mitä vanhempi ihminen on, sitä myöhemmin hän ajattelee vanhuuden koittavan. Vanhuus ikään kuin juoksee edellä karkuun. Yli 85-vuotiaiden mielestä vanhuus alkaa 78-vuotiaana.

Danny, 80, ja Frederik, 77, kiertävät täyttä päätä esiintymässä ravintoloissa ja festareilla. Eikä Mick Jaggeriakaan, 79, tunnu ikä painavan. Ovatko he vanhuksia? Tuleeko ihminen jossain vaiheessa liian vanhaksi vaikkapa rokkaamaan, jos sattuu siitä lajista tykkäämään? Tänä päivänä monen entisen nuoren jalka vippasee rokin tahtiin mummodiskossa tai hoitokodin päiväsalissa. 

Vanhustyön keskusliitto selvitti taannoin suomalaisten suhtautumista vanhuuteen, vanhenemiseen ja vanhustyöhön. Kyseessä oli sikäli harvinainen kansalaistutkimus, ettei kyselyn yläikärajaa rajattu kuten tavallisesti tehdään. Nuorin vastaajista oli 16-vuotias ja vanhin 97-vuotias. Molempien ääripäiden näkemykset tuppaavat yleensä jäämään pimentoon.

Kyselyssä otettiin selvää, miten suomalaiset suhtautuvat vanhuuteen, miten vanhoista ja vanhenemisesta puhutaan ja miten vanhojen ihmisten tarpeet näkyvät palveluissa, päätöksenteossa ja työmarkkinoilla.

Kyselyyn vastaajat pitivät vanhuutta normaalina elämänvaiheena ja suhtautuivat siihen valtaosin myönteisesti. He kokivat kuitenkin yhteiskunnan suhtautuvan vanhuuteen kielteisesti. Ihmiset siis suhtautuvat myönteisesti, mutta yhteiskunta koetaan kielteiseksi. Mitä yhteiskunnalla tässä tarkoitetaan? Vastauksissa nousevat esille poliitikot loukkaaviksi koetuilla kestävyysvajepuheillaan. Lisäksi sekä nuoret että vanhat kokevat ikäsyrjintää sosiaali- ja terveyspalveluissa ja työmarkkinoilla. Syrjintä voi kohdistua yksilöön tai olla rakenteellista ja osin huomaamatontakin.

Ikääntyvää ihmistä kommentoidaan joskus ilkeään sävyyn: mitä tuokin lavalle, puhujapönttöön tai työelämään änkeää, eikö ymmärrä ikäänsä. Kalenteri-iän perusteella niputtaminen ja leimaaminen on kuitenkin mennyttä maailmaa. Kalenteri-ikä ei kerro ihmisen osaamisesta, terveydestä tai toimintakyvystä. Elämässä ei ole parasta ennen -leimaa eikä vanhuudessa viimeistä käyttöpäivää.

Aina on myös hyvä muistaa, että jos haluaa elää pitkään, vanheneminen on siihen oiva, jollei jopa ainoa keino.  

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 12.2.2023.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén 

                         

 

Digiosaamista myös ikäihmisille

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin ostamassa kotiin uutta tietokonetta. Nuoremmalle väelle tiedoksi, että kyse oli pöytäkoneesta, kannettavia ei ollut vielä olemassa. Myyjä kysyi, millainen aikaisempi koneeni oli. Tämmöinen beessi, sanoin ja piirtelin ilmaan noin metri kertaa metrin suuruista nelikulmiota.  Ymmärrykseni tietokoneista on onneksi karttunut noista ajoista, mutta kovin vankkaa se ei vieläkään ole.

Tänään digi on kaikkialla. On isoja ja pieniä koneita, puhelimia ja pädejä. Lehti luetaan diginä, kirjoja kuunnellaan netistä, ja palvelut verotuksesta junalippuihin ja koronarokotusaikoihin löytyvät linkin takaa. Puhumattakaan siitä, että yhä useammin uutisissa, ilmoituksissa ja mainoksissa meitä kehotetaan lukemaan lisää verkosta osoitteesta www ja jotain.

Digiosaaminen jakaa ikäihmisiä. Monet käyttävät internetiä ja sosiaalista mediaa sujuvasti, mutta osalle digimaailma on jäänyt tuntemattomaksi. Eläkkeelle siirtyminen tuntuu olevan yksi vedenjakaja. Sormi menee suuhun, kun työpaikan it-tukea ei enää olekaan käytettävissä.

Apua ja tukea kyllä löytyy, mutta se on hajallaan siellä sun täällä. Itse olen kulkenut kannettava repussa järjestöjen it-tukipisteillä ja asukastuvilla ja saanut ratkaisut kulloisiinkin ongelmiin. Perheenjäseniltä tulee useimmiten paras ja nopein apu, kun on kyse tv-kanavista tai puhelimesta.

Erityisesti 65–74-vuotiaiden digikiinnostuksen on huomattu lisääntyneen viime vuosina. Syyksi arvellaan poikkeuksellisia koronavuosia. Internet ja some toivat ikäihmisten eristettyyn maailmaan ajankohtaista tietoa sekä kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta ja viihdykettä.   

Digitaitoja ei ole Suomessa vielä nähty kansalaistaitona, vaan digiosaaminen on mielletty ensisijaisesti työelämätaidoksi. Ikäihmisten digioppiminen on ihmisten itsensä ja järjestöjen varassa. Mahdollisuus elinikäiseen oppimiseen ja digiosallisuuteen kuuluu kuitenkin myös kaikille ikäihmisille.

Arveleeko joku, ettei vanhana enää opi? Kyllä ikäihminen oppii, kun sopivaa tukea on tarjolla. Taidot ja aikaisempi osaaminen vaihtelevat, mutta osuva opetuksen ja opastuksen tyyli löytyy jokaiselle. Erityisen hyväksi on koettu vertaisopastus, jossa toinen, hieman osaavampi ikäihminen opastaa toista. Pohjois-Karjalassa Joen Severi ry on tässä erityisesti ansioitunut. Silloin voi alkaa ihan alkeista eikä nolota kysyä vaikka, mikä se eväste, selain tai hiiri on.

 Kirjoitus on julkaistu 17.1.2023 sanomalehti Karjalaisessa.Arja Jämsén

Kirjoittaja Arja Jämsén

 

Vanhuus on kuin sisäkkäisiä hahmoja sisältävä maatuska-nukke

Arja Jämsén

Olen vanha, mutta en ole vanhus, kuvasi kirjailija Eeva Kilpi ikääntymistään. Moni vanhuuseläkeläinen miettii samaa, en ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Mutta että vanhus. Siihen on mielen vaikea taipua.  

Ajan kulumisen huomaa kuitenkin raskaalla tavalla vanhojen sukulaisten hautajaisissa. Yhtäkkiä olemmekin serkkujen kanssa suvun vanhimmat. Poissa ovat vanhempien lisäksi sedät, tädit ja enot.

Historian siipien havinan kuulen ja tunnen myös muistellessani opiskeluaikoja puolen vuosisadan takaa. Muistot, tunteet ja tunnelmat, jopa maut ovat elävästi mielessä. Suomen ensimmäisen energiajuoman, Vita Novan maku pitkäksi venähtäneen illan jälkeen ennen päivän ensimmäistä luentoa. Ja alakuppilan kermamunkki tentin jälkeen. Myös isot ja pienet valinnat erilaisissa elämän risteyskohdissa kiitävät mielessä.   

Ikä ja maailmantilanne virittävät muistelemaan omaa elämää. Minulla on nyt työn alla iso ja pölyinen pahvilaatikko täynnä kirjeitä 70-luvulta. Äiti säästi kaikki kirjeet ja kortit, joita opiskeluaikana lähettelin kotiväelle. Ja jostain syystä minä olen myös säilyttänyt kaikki kotoa saamani kirjeet. Pahvilaatikossa on täydellinen 70-luvun kirjeenvaihto, joka kertoo nuoren opiskelijan asettumisesta Tampereelle, tenteistä, rahasta, syömisistä ja ostoksista sekä myös tunteista, alkuaikojen ikävästä ja yksinäisyydestä. Kotona tunteista ei puhuttu, mutta niistä saattoi kirjoittaa. Äiti kirjoitti perheen ja lähisukulaisten arkisista asioista, huolista ja sairauksista.

Mitä ajattelen tuosta 70-luvun nuoresta tytöstä, tunnistanko hänet? Kyllä minä se tyttö olen. Jaan Eeva Kilven ajatuksen: ”vanhan naisen silmistä katsoo nuori tyttö”. Elämässä sattuu ja tapahtuu, välillä jumittuu, välillä taas kasvaa ja kehittyy. Olen yhtä aikaa vanha ja nuori.

Ajattelen, että ihminen on kuin venäläinen maatuska-nukke, joka oli suosittu matkamuisto ennen vanhaan. Sorvatussa puunukessa on sisäkkäisiä hahmoja. Ison puunuken sisältä löytyy aina vaan pienempiä ja pienempiä nukkeja. Maatuska on kuin elämä itse. Sen voi ajatella kuvastavan elämän jatkumoa, jossa ihmisen kaikki iät ovat yhtä aikaa läsnä. Nykypäivä päällimmäisenä, sitten työteliäs keski-ikä, nuoruus ja sisimpänä lapsuuden aika. Kaikkien ikien muistot ja kokemukset kantavat vanhuudessa.  

Julkaistu aikaisemmin 18.12.2022 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén 

Sakon uhalla äitiä katsomaan

 Arja Jämsén

Keskustelin kerran aasialaisen tuttavani kanssa suomalaisesta perhe-elämästä. Kerroin, että aikuinen lapseni asuu yli 400 kilometrin päässä emmekä tapaa kovin usein.

Sinäkö asut yksin, ihmetteli tuttavani. Hän hämmästeli, miten minä pärjään ilman perhettä. Hänen kulttuurissaan ikääntyviä vanhempia ei jätetä yksin. Vanhoista ihmisistä huolehtiminen kertoo arvostuksesta ja huolenpidon vastavuoroisuudesta.

Ihmettä kerrakseen. Kakistelin vastaukseksi, että kyllä minä toistaiseksi pärjäilen ihan ok. En ole muuttamassa lapseni perheeseen eikä hän ole muuttamassa luokseni. Sitä paitsi ei tämä tuttukaan asu yhdessä äitinsä kanssa. Hän työskentelee tätä nykyä Suomessa, ja äiti asuu kaukana maapallon toisella puolella.

Perhehoivan merkitys vaihtelee eri kulttuureissa ja on kaikkialla murroksessa. Esimerkiksi Kiinassa väestö ikääntyy kovaa vauhtia. Nuoret muuttavat maaseudulta opintojen ja työn perässä kaupunkiin ja myös ulkomaille. Vanhukset eivät enää voi luottaa siihen, että lapset ja lapsenlapset pitävät heistä huolta. Perhehoivaa kuitenkin pyritään vahvistamaan esimerkiksi niin, että lapset voidaan Kiinassa velvoittaa jopa rangaistuksen uhalla vierailemaan vanhempiensa luona.  Mahtaako olla kovin vaikuttava tapa, en tiedä.

Japanissa haetaan työn ja perheen yhteensovittamiseen uusia ratkaisumalleja muun muassa Suomesta. Meillä on virinnyt keskustelua, pitäisikö aikuisten lasten ottaa enemmän vastuuta vanhempiensa hoidosta, hoivasta ja tarvittaessa myös elatuksesta. Eurooppalaisessa perhelainsäädännössä näin on.

Omaishoitajina lapset huolehtivat jo tätä nykyä aika tavalla vanhempiensa hoidosta. Ihan oma kysymyksensä perhehoivassa ovat ne ikääntyvät ihmiset, joilla ei ole perhettä. Usein puhutaan omaisista ja läheisistä, jotka huolehtivat viime kädessä. Entä jos heitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Tai vaikka olisikin, välit ovat jostain syystä menneet poikki eikä yhteyksiä pidetä. Arvelen, että tämä ikäihmisten joukko ei ole ihan pieni.

Ilman omaisia elävien ihmisten tilanteesta ja mahdollisista ongelmista ei juuri puhuta julkisuudessa. Joskus heillä saattaa olla ystäviä, naapureita tai viranomaisia apuna ja tukena, kun tarvitaan neuvoja taloudellisiin kysymyksiin, asumisjärjestelyihin tai terveyspulmiin. Tai kaivataan puhekaveria ja seuraa.   

Mutta tilanne on ikävä, jos ihmiseltä puuttuu sekä omaisia että kavereita eikä hyvinvointivaltiostaan ole tuen tuojaksi. 

 Artikkeli julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 4.11.2022

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén