Vanhuusvuosien päiväkirja kertoo elämän voimasta

 Arja Jämsén

Runoilija Aila Meriluodon päiväkirja En minä tähän pääty on kertomus vanhenemisesta ja luomisvoimasta vuosilta 2008–2010.

Meriluoto kuvaa ikääntymistä, omakohtaisesti koettuna ja sisältä päin. Fyysiset ja välillä henkisetkin voimat tuntuvat hiipuvan, mutta elämän voima on vahvana läsnä.

”Minussa itää. Kasvaa. Vihloo. Koko ajan. … Aistit ja muisti harsoutuvat, mutta minä elän ja koen. Tunnen kokevani, aina jotain uutta, ennalta aavistamatonta.”

Runoilija kertoo kiertelemättä ja kaartelematta, miltä vanheneminen erinäisine vaivoineen tuntuu. Mutta hän kuvaa myös, miten rakkaus iskee ja millainen voima seksuaalisuus ihmiselle on, olitpa vanha tai nuori.

Meriluodon päivät täyttyvät lukemisesta ja päiväkirjan kirjoittamisesta, runokin syntyy joskus. On myös kustannusneuvotteluja, tv:n katselua, puhelinkeskusteluita, ulkoilua ja ystävien ja omaisten tapaamisia. Hänellä on laaja ja ilmeisen tiivis sukulaisverkosto, on lapsia ja lapsenlapsia. Hänelle tuodaan ruokaa, hän saa kuljetusapua ja seuraa kustantajan juhliin. Elämässä on paljon iloa, yhdessä ruokailua ja juhlimista. Luonto on tärkeä, ja erityisen rakas on kesänviettopaikka Savossa. Joka kesä hän miettii, onko tämä kesä viimeinen.  

On myös terveysvaivoja, liikkumisen pulmaa ja vikaa silmissä. Myös muisti alkaa huolettaa. ”Olen ihan ulalla, kuten lähes joka päivä. En muista päivämääriä, saati päivän tapahtumia. … Minä hupenen.”

Viiniä kuluu iloisissa juhlissa, mutta myös pitkinä yksinäisinä iltoina. ”Räntää sataa, ja minä kun juuri aioin lähteä Alkoon hakemaan niitä obligatorisia. … Minä olen joka ilta huppelissa enkä sitten paljon tajua. … ei ole kivaa olla vanha.”

Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus. Meriluoto kohtaa vielä kerran rakkauden, Anteron. Mies tuo elämään lämpöä, ja suhteessa on paljon naurua. Antero kiihottaa ja innostaa, mutta välillä myös ärsyttää ja väsyttää masennustaipumuksellaan ja ajoittaisilla, loputtoman tuntuisilla monologeillaan.

Enimmäkseen Antero on kuitenkin ihana. ”Antero äkkiä suuteli, jopa kouri rintsikkatoppauksiani. Mitä? Minä, 85-vuotias, Antero 75-vuotias. Lopuksi suutelimme ihan hurjasti. Mitä sitten? Ei mitään.” Meriluoto kuvailee, että seksiäkin on ja siinä erilaisia kokeiluja. Mutta ”enemmän on ihanaa lähellä oloa”. 

Aila Meriluodon päiväkirja antaa harvinaisen elävän ja syvälle luotaavan kuvan vanhan ihmisen elämään, tunteisiin ja toiveisiin. Kyse on poikkeuksellisen lahjakkaasta ihmisestä, joka osaa pukea kokemuksensa ja tunteensa sanoiksi.

Lukija tuntee välillä itsensä melkein luvattomaksi tirkistelijäksi. Meriluoto kuitenkin tarkoitti päiväkirjansa postuumisti julkaistavaksi. Hän oli kirjoittanut päiväkirjan kansilehdelle, että päiväkirja on toimitettava kustantajalle. Hän piti päiväkirjaansa merkittävänä dokumenttina. Ja sitä se todella on!

Aila Meriluoto eli vielä melkein kymmenen vuotta näiden päiväkirjamerkintöjen jälkeen. Hän kuoli hoitokodissa 95-vuotiaana vuonna 2019.

 

Aila Meriluoto.  En minä tähän pääty. Päiväkirja vuosilta 2008–2010. Kustannusosakeyhtiö Siltala. 2022.

Lainaukset Meriluodon kirjasta.

Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 Ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023.