Ruisleivän juuri pakkasessa

Liekö tavallista vai kummallista, mutta nyt eläkeläisenä lapsuuden maut, tuoksut ja tunnelmat juohtuvat mieleen harva se päivä. 

Äitini osasi laittaa ruokaa. Itse en sen takia oppinut mitään, mutta onnekseni mies oli hyvä ruuanlaittaja, samoin anoppi, ja tyttärestä varttui erinomainen kokki ja leipuri. 

Nyt vasta jälkeenpäin oivallan, mitä gurmeeta meillä kotona syötiin 50–60-luvulla. Tuoretta kalaa lähijärvestä kesät talvet, marjoja, jänistä, kania, hirveä, metsä- ja vesilintuja. Mutta silloin lapsena minua vain hävetti, kun meillä roikkui jänis pää alaspäin ja maha auki ulko-oven pielessä naulassa. 

Tai kun kaveri oli kylässä, ja me söimme jänispaistia ja keräsimme lyijyhaulit lautasen reunalle. Veljen lemmikkikanit menivät pataan myös. Ja pikkiriikkiset kalat pujotettiin narulle ja kuivattiin ulkona saunan seinustalla kapakaloiksi ja syötiin talvella kapakalapaistina. Ekologista, taloudellista ja kaikesta huolimatta hyvää.

Olen huomannut, että ruoka yhdistää. Erään ystäväni kanssa muistelemme kilvan lapsuutemme ruokia, röpörieskaa, tirripaistia, leipäressua. Osallistuin taannoin Marttojen ruisleipäkurssille, ja keittiö pullisteli nuoria ja vanhempia naisia. Kurssilla demonstroitiin ruisleivän teon kaikki vaiheet. Yksi ja toinen alkoi muistella äidin tekemää leipää, taikinan sihinää ja hapanta tuoksua lapsuuden keittiössä. Ja nyt on minullakin pakkasessa ruisleivän juuri odottamassa sopivaa nostalgiahetkeä. 

Uusimmat ravitsemustutkimukset kertovat, että samalla kun ylipaino on keski-iän terveysriski, niin ikääntyessä ongelmaksi saattaa tulla vajaaravitsemus. Ruoka ei maistu, ruokaa ei jaksa laittaa, yksin ei ole kiva syödä, muistisairaus sotkee ruoka-ajat. Päivän ateria muuttuu voileiväksi kahvin kanssa. Tämä on iso kysymys, joka ei ratkea ravitsemusneuvonnalla. 

Pitäisikö meilläkin olla enemmän yhteisiä ruokapöytiä kuten on esimerkiksi Britanniassa? Järjestöt kokoavat siellä ihmisiä yhteen syömään ja seurustelemaan. Usein vielä hyvin kohtuuhintaan, sillä taustalla on monenmoista sosiaalista toimintaa. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuvat keskikoulun kotitalousvihkosta 60-luvulta.

 

Kotona oli kolme kirjaa

Kannusta lasta lukemaan -kampanja korostaa kirjojen ja lukemisen merkitystä lapselle. Vanhempia innostetaan lukemaan lapselle ja lukemaan yhdessä lapsen kanssa. Tämän päivän hyvä koti on koti, jossa on kirjoja. 

Nuorison edustaja kyselikin minulta, mistä lukuintoni oikein syttyi, lapsuuden kodissani kun ei kannustettu lukemaan. Eikä meillä ollut kuin kolme kirjaa: vanhempien vihkiraamattu, kudonnan opaskirja ja repaleinen kirja, jossa on arvoituksia, runoja ja pikkusatuja. Kirjasta puuttuvat kannet ja osa sivuista. En tiedä, milloin se on painettu. Vanha se on, sillä osa teksteistä on kirjoitettu vanhalla fraktuuralla, jota on vaikea lukea.  Tätä huonokuntoista kirjaa olen lapsena lukenut, väritellyt kuvia ja kirjoitellut nimeäni sen sivuille.

Vanhempani eivät lukeneet kirjoja, sanomalehtiä kylläkin. En tiedä, mistä juonsi alkujaan se, että meille tilattiin Helsingin Sanomia jo 60-luvun alusta lähtien. Naapuriin tuli poliittisista syistä Uusi Suomi, ja naapurin setä oli kade Hesarin paremmista urheilusivuista.

On minulla muutamia kirjamuistoja. Parhaan kaverini Erkin kotona oli kuvaraamattu. Kävimme aina salaa katsomassa kuvaa, jossa Jeesus roikkuu ristillä. Kuva järkytti, mutta se piti päästä näkemään uudelleen ja uudelleen. Toisessa naapurissa on lasiovinen kirjakaappi, jossa oli hieno nahkaselkäinen kirjasarja ”Maila Talvion kootut”.

Kaikki ennusmerkit viittaisivat siihen, että minusta kasvaisi aikuinen, joka ei kirjaan tartu. Toisin kävi. Siinä on naapurin tädillä merkittävä rooli. Hän työskenteli kirjastossa ja siksi minun oli helppo mennä kirjastoon lainaamaan kirjoja. Sain häneltä joka viikko Aku Ankan ensimmäiseksi luettavakseni. Ja paras joululahjani oli, kun sain häneltä ison pinon uutuuskirjoja. Ne kirjat piti tietysti joulun jälkeen palauttaa, mutta hurmaannuin uusista kirjoista, niiden tuoksusta ja sivuista, joita kukaan ei ollut vielä ennen minua avannut.

Aloin lukea intohimoisesti. Innostuin, kiinnostuin kaikista niistä maailmoista, joita kirjoista löysin. Osaltaan varmaan myös pakenin kirjojen taakse erilaisia elämisen ongelmia, joita lapsuuden perheeni kohtasi.

Lukuinnosta ei kotona erityisesti innostuttu. Äiti aika tiukkaan kielsi lainaamasta kirjoja kouluaikaan. Silloin piti keskittyä kouluun. Mutta heti kun joululoma tai kesäloma alkoi, laukkasin samana päivänä ison repun kanssa kirjastoon.

Kaiken tämän takia tai kaikesta tästä huolimatta minusta kasvoi kirjojen ystävä. Kirjoitin lapsena päiväkirjaan, että haluan tulla lastenkirjailijaksi. Nyt on kotona metrikaupalla Lundiaa täynnä kirjoja ja kirjoittelu parhaita harrastuksiani.

Kirjaston lukumummo, naapurin täti, päiväkodin ope tai kummisetä, olet lapselle tärkeä lukemaan kannustaja. Ja lukeminen kannattaa aina, sanoi myös Jörn Donner aikoinaan.  

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Onko eläkeläisellä kiirettä pitänyt?

Työssä käyviä tuttuja kiinnostaa usein, mitä tuoreelle eläkeläiselle kuuluu. Onko kiirettä pitänyt, miten päivät kuluvat, kysytään. No, kiirettä on ja ei, vastaan. Ehkä kiire on nyt toisenlaista, omavalintaista.

Tässä esimerkki tältä aamulta: Kuulen toisella korvalla jo kymmenennen kerran säätiedotuksen, myrskyvaroitukset ja alueelliset uutiset veroäyristä. Olen tavan mukaan herännyt jo viiden maissa, lukenut lehden, juonut aamukahvin ja tehnyt muutaman tunnin koneella töitä. Eläkeläisyrittäjä ja vapaa kirjoittelija kun olen. 

Nämä ovat niitä eläkeläiselle kuuluvia ”pitkiä aamuja”, kun ei enää ole kiirettä palkkatöihin. Välillä tempaisen itseni liikkeelle ja altaaseen vesijumppaan. Siellä on samanhenkistä porukkaa, enemmistö eläkeläisrouvia, joilla ikää reilusti 60+. Muutamia nuoria naisia ja jokunen herrasmies mukana joukossa. Naurun tyrskeeseen ei tarvita muuta kuin että pötkylä karkaa jalkojen välistä. 

Katson kunnioituksella, kun saunan lauteilla minua reilusti vanhempi nainen vääntää itsensä melkein solmuun ja venyttelee. Kertoo käyvänsä joogassa, jumpissa ja venyttelyssä useita kertoja viikossa. Kuntoilu on muutenkin yksi vakiokeskustelunaiheista siellä, missä kaksi tai useampi 60+ -ihminen tapaa: missä salilla käyt, mitä siellä teet, millaista on, mitä maksaa? Aktiivinen ikääntyminen näyttää olevan totta! Ikääntyvät ihmiset harrastavat tosi, tosi paljon kuntoilua. Kuntokeskukset järjestävät myös kuntolomia Espanjan, Kreikan tai Italian lomakohteisiin. Paikat täyttyvät hetkessä, ja pelkkää hyvää olen osallistujilta kuullut. 

Eläkeläiselämän iloja on, kun voi harrastaa päivällä. Sauvakävelylle ja salille voi mennä valoisaan aikaan. Espanjan tunti alkaa keskellä päivää, elokuviin tai orkesterin avoimiin harjoituksiin voi lähteä melkein heti kohta aamupuuron jälkeen. 

Monen eläkeläisen viikko-ohjelmaan sisältyy järjestöelämä. Itsekin olen melkein ”hallitusammattilainen”, mukana kolmen järjestön hallituksessa ja muutamissa muissa rivijäsenenä. Järjestöt tarjoavat paljon elämän sisältöä, ajankohtaista tietoa ja järkevää tekemistä, sosiaalisia suhteita ja virkistystä. Osa touhusta muistuttaa entistä työtäni, vaikkapa valmistellaan hankkeita. Siinä saan käyttää aikaisempaa osaamistani hyväksi. Osa on taas ihan muuta, ja pääsen oppimaan uutta. Ja entäs poliittiset järjestöt, mikä vaikuttamisen paikka eläkeläiselle! Ja huomio, huomio, ensi vuosi on monien vaalien vuosi. 

Toisenlainen tarina eläkeläisen päivästä syntyy, jos on paljon sairautta, yksinäisyyttä, toimeentulohuolia. Silloin tarvitaan toista ihmistä, joka huomaa, tönäisee tai vetäisee mukaan ihmisten joukkoon. Ettei kukaan jäisi yksin. Jotta jokainen voisi luoda omanlaisensa päivän kulun ja elämänmakuisen olon eläkeläisen elämäänsä.

 Miun maun mukainen elämänmeno saa mausteensa Rollareilta: vierivä kivi ei sammaloidu.

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisen vaatteet ja aatteet

”Vitsi, miten upeat farkut”, ihaili nuori ystävä 70-luvun leveälahkeisia farkkujani. ”Miten jännää ja hauskaa teillä on ollutkaan”, sanoi toinen nuori, kun kerroin opiskelijaelämästä, diskoista ja interrail-reissuista aikana, jolloin ei ollut yhteistä euroa eikä kotiin whatsappailtu. Rauhanmarssit ja mielenosoitukset olivat normiarkea. Ja juna hiljaista miestä kuljetti, kotiseudulta poispäin. 

60- ja 70-lukujen nuoriso oli yhteiskunnallisesti aktiivista porukkaa. Useimmat meistä olivat sukunsa ensimmäisiä yliopistossa. Meillä oli unelma paremmasta maailmasta, rauhasta, ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Toimimme järjestöissä, myöhemmin osallistuimme suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen, kuka miltäkin osin. 

Miten kävi, muuttuiko maailma paremmaksi?  Kyllä, ainakin hyvinvointivaltion näkökulmasta saavutuksia olivat muun muassa kansanterveyslaki, laki lasten päivähoidosta ja monet sosiaaliturvan kohennukset. Kolikolla on myös kääntöpuoli. Eräs aina realistinen ystäväni jaksaa muistuttaa, että onneksi kaikki unelmamme eivät toteutuneet!

Olemme nyt eläkeiässä. Onko aktiivisuutta vielä tallella? Vai onko ikääntyminen paitsi lyhentänyt askelta samalla myös tasoittanut ajattelua ja asenteita? Oliko Britannian entinen pääministeri Churchill oikeassa? Hänen väitetään sanoneen, ettei ihmisellä ole sydäntä, jollei hän ole nuorena radikaali – eikä hänellä ole aivoja, jollei hän ole vanhana konservatiivi. 

Ei, minusta Churchill ei tässä asiassa ollut oikeassa, vaikkei minun eikä monien kaltaisteni elämä hirveän radikaalisti edennyt: opiskelimme tutkinnot, menimme töihin, perustimme perheen ja reilun 40 vuoden päästä jäimme eläkkeelle. 

Silti! Väitän ja toivon, että monelle meistä jäi nuoruuden idealismista ikuinen palo kohti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Maailma on enemmän kuin oma napa. 

Jännityksellä odotan, muuttuuko mikään, kun marssimme eläkkeelle. Olemmeko erilaisia aktivistieläkeläisiä ja harmaita panttereita? Ja jos, niin mikä silloin muuttuu?

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Eläkeläinen, seniori vai emerita?

Kohta kolme kuukautta on pyörähtänyt siitä, kun lopetin työelämässä. Minulla on yhä vaikeuksia muistaa tätä eläkeläisyyttä. Tilaan esimerkiksi junalipun vielä useimmiten kalliina aikuisen lippuna, kun en muista näpätä tilaukseen eläkeläistä. 

Monenlaisiin ikäpohdintoihin saa muutenkin aihetta tämän tästä. Esimerkiksi erilaiset kyselyt ja palautteet: Ikähaitari loppuu kohtaan 65+ -vuotta. Ajatellaanko, että yli 65-vuotiaat ovat kaikki samanlaisia? Haloo, haloo, siinä laatikossa on ihmisiä 65-vuotiaista yli satavuotiaisiin. On siinä vähän vaihtelua niin elämänkokemuksissa kuin toimintakyvyssä ja terveydessä, elämäntavoissa ja asenteissakin. 

Yksi selitys 65+ -ihmisten niputtamiseen voisi(ko) olla, ettei sen ikäisten mielipiteillä nähdä olevan suurtakaan merkitystä. En niin tahtoisi kuitenkaan uskoa. 

Yhteen mielen päällä olevaan asiaan toivoisin kanssatovereilta palautetta: mikä on mielestänne sopiva nimitys tai ”titteli” meille työelämästä eläkkeelle siirtyneille? Eläkeläinen, vanhuuseläkeläinen? Toimeentulo ja taloudellinen turva tulevat eläkkeestä, siinä mielessä eläkeläinen on ok. Toisaalta se häivyttää kaiken muun taakseen. 

Vai haluaisitko pitää entisen työsi ja ammattisi edelleen mukana, esimerkiksi olla ent. siistijä tai emerita luokanopettaja? Entä jos olet eläkeläinen ja vaikkapa yrittäjä samaan aikaan? Tästä Tuija kirjoitti edellisessä blogissa. 

Muita käytössä olevia nimityksiä on: ikäihminen, seniori, vapaaherra-/tar, vanhus, ikääntynyt ja niin edelleen. 

Voi myös kysyä, onko sillä minkään valtakunnan väliä, mikä titteli on tai miksi kutsutaan. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, eri-ikäisiä vain. – Kertokaapa, miten ajattelette. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Eläkkeellä, mutta

Kun minulta kysytään kuulumisia, vastaan iloisesti että olen siirtynyt työmarkkinakansalaisuudesta eläkkeelle, mutta silti teen vielä jonkin verran töitä. Olen pohtinut, miksi minun on tarve selittää, että minulla on toiminimi ja olen työnohjaaja. 

Kun vertaan omaa ja joidenkin ystävieni eläkkeelle jäämistä, oma eläköityminen tapahtui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Puhutaan, että eläkkeelle päästään, joudutaan tai lähdetään. Itselläni oli onnellinen tilanne. Sain itse määritellä ajankohdan ja tilanteen, jolloin jättäisin työn. Olin saanut itselleni tärkeät projektit päätökseen, olin henkisesti pitkään mielessäni valmistautunut ja hyvissä ajoin esimieheni ja työyhteisön kanssa tehnyt asiat selviksi. Olin iältäni täysin palvellut ja työelämästä kylliksi saanut. Oli hyvä aika poistua takavasemmalle. 

Oman ammatin rinnalle olin hankkinut työnohjaajan koulutuksen, jota olin pienimuotoisesti voinut hyödyntää myös omassa työssäni. Kun jäin eläkkeelle, tuntui luontevalta jatkaa työnohjausta. Työelämästä hankitut hyvät verkostot mahdollistivat uudelle yrittäjälle töitä.

Minunlaisiani on muitakin. Eläkeläisten osuus sivutoimisista eli osa-aikaisista yrittäjistä yleistyy. Se tarjoaa tulolähteen lisäksi mielekästä tekemistä ja keinon toteuttaa itseään. Vanhemmalla iällä yrittäjäksi ryhtyneellä on tukenaan työuran aikana kertyneet yhteydet ja osaaminen. On myös tutkimustuloksia, että työuransa loppupuolella ryhtyneet kokivat itsensä onnellisemmiksi siitäkin huolimatta, että heidän tulotasonsa laski ja työtunnit lisääntyivät. (Kauko 2018.)

Myös itse tunnen, että minulla on vielä annettavaa tämän päivän työyhteisöjen kehittämiseen. Minulla on tuntuma työn sisältöön ja ymmärrys työn muuttumisesta. Kauhuskenaarioni on olla mentori, jonka esimerkit ja kokemukset eivät enää kohtaa työelämää.  Nyt on siis taottava, kun rauta on kuuma. Työnohjaustilanteisiin voi mennä kiireettömästi ja valmistautuneena. Aito läsnäolo ja kohtaaminen lisäävät onnistumisen iloa. Työ yrittäjänä antaa merkityksellisyyttä elämään ja lisää hyvinvointia. 

Samaan aikaan nautin täysillä eläkeläisen elämästä. Joka päivä muistan olla kiitollinen pitkistä aamukahveista ja lehtien lukemisesta, aikatauluista vapaista päivistä, vuodenaikojen vaihteluista sekä kaikista eläkeläisille suunnatuista eduista puoleen hintaan. Itse asiassa olenkin aika onnekas, minähän olen SEKÄ eläkeläinen ETTÄ yrittäjä.

Kauko, Irina. 2018. Yrittäjäksi eläkkeellä – Miksi eläkeläiset perustavat nyt yrityksiä? https://www.mandatumlife.fi/life-journal/artikkeli/-/article/yrittajaksi-elakkeella. 30.5.2018. 


Kirjoittaja: Tuija Nummela