Kevyt rupattelu tuo hyvän mielen

Kaupan kassalla seisoi vanha rouva, joka koko ajan päästi seuraavia jonottajia ohitseen. Ole hyvä vaan, ei minulla ole kiirettä, tässä on mukava rupatella, hän sanoi. Hän halusi selvästi pitkittää kaupassa asiointiaan ja toimi tietämättään aivan oikein. Yle nimittäin uutisoi kesäkuussa (6.6.2019) kanadalaistutkimuksesta, miten tuntemattomien kanssa rupattelu lisää ihmisen onnellisuutta. 

Yksinäisyys tutkitusti kaksinkertaistaa ennenaikaisen kuoleman riskiä. Yksinäisyyden torjuntakampanjoiden otsikot ovat pysäyttäviä: yksinäisyys tappaa. 

Ihminen voi olla monella tavalla yksin eikä välttämättä koe oloaan yksinäiseksi. Esimerkiksi luontokokemuksista monet nauttivat eniten hiljaisuudessa – ja yksin. Pirulliseksi yksinäisyys muuttuu silloin, kun se on tahatonta. Silloin kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa ajatuksiaan, unelmiaan ja murheitaan. 

Kanadalaistutkimus jakoi sosiaaliset suhteet heikoiksi ja vahvoiksi. Vahvoilla sosiaalisilla suhteilla tarkoitetaan lähisuhteita, perhettä, ystäviä ja läheisiä työtovereita. Heikot sosiaaliset suhteet ovat satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien tai puolituttujen kanssa. Näiden arvoa ja merkitystä ei ole aiemmin noteerattu. Nyt huomattiin, että niillä on ihan merkittävä mielialaa kohentava vaikutus.

Ei siis kannata kurtistella kulmiaan, kun joku jumittaa kaupan kassalla vaihtaessaan sanan pari säästä tai syksyn omenoiden mausta. Juttelu on terveysteko, ja sillä on suuri hyvinvointia lisäävä vaikutus. Koiranomistajat kertovat koiraystävistään, joita tapaavat säännöllisesti lenkillä ja koirapuistoissa. Saattaa olla, että he tuntevat toisensa koiriensa nimillä eivätkä tiedä toistensa siviilielämästä sen enempää. Koirat yhdistävät, ja se riittää jutun juureksi.  

Kumppanuustalot, kansankahvilat ja muut kaikille avoimet yhteiset tilat ovat tärkeitä heikkojen sosiaalisten suhteiden mahdollistajia. Itse kutsuisin näitä suhteita mieluummin kevyiksi kuin heikoiksi. Voit istua kansankahvilassa hiljaa tai voit jutella, voit katsella meininkiä tai mennä mukaan toimintaan. Kevyestä sosiaalisesta suhteesta voi kehittyä syvempi tuttavuus, ystävyyskin. 

Kauppakeskusten aulat näyttävät myös olevan tärkeitä kohtaamispaikkoja. Ne toimivat kuin kyläkaupan rappuset ennen vanhaan. Vaihdetaan kuulumiset, istuskellaan ja jatketaan päivän askareisiin. Joukko vaihtuu päivän mittaan. Aamupäivällä kokoontuvat ikäihmiset ja iltapäivällä tulevat nuoret. 

Julkiset tilat voivat joko estää tai lisätä ihmisen kevyiden sosiaalisten suhteiden määrää. Tilasuunnittelussa ei tulisikaan ajatella pelkästään tehoneliöitä ja ihmisten mahdollisimman sujuvaa virtausta. Tärkeää olisi luoda pysähtymisen ja kohtaamisen mahdollisuuksia ja paikkoja. Ilman ostopakkoa. Sopivalla tavalla sijoitetut tuolit ja penkit olisivat hyvä alku. 

Parhaat kevyet sosiaaliset tilanteet olen kokenut Sodankylän elokuvajuhlien jonoissa, joissa kohtaavat nuoret ja vanhat, ensikertalaiset ja veteraanit. Huippukeskusteluja elokuvista ja universumista. Satoi tai paistoi, jonotus sujuu hujauksessa. Kaikkia yhdistävät hyvä mieli ja rakkaus elokuviin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisten lokerointia

Arja kirjoitti blogissaan ikäsyrjinnästä. Tuon tähän vielä yleistämisen ja lokeroinnin näkökulmat. Itse eläkkeellä olevana huomaan tarkkailevani tavallista herkemmällä korvalla, miten ja missä sävyssä meistä eläkeläisistä puhutaan.  

Eläkeläisistä puhutaan yleistäen kuin he olisivat yhtenäinen ryhmä. Suomessa oli 2018 noin 1,3 miljoonaa vanhuuseläkkeen saajaa. Pelkästään taloudellisesti ajatellen joukko on hyvin heterogeeninen. Esimerkiksi: 40 prosentilla on alle 1 250 euron eläke kuukaudessa. Heistä kaksi kolmesta on naisia. Yli 3 000 euroa kuukaudessa eläkettä saa 7 prosenttia eläkeläisistä. (Tilastokeskus).

Tuoreen tutkimuksen mukaan sosiaaliluokkien väliset erot näkyvät vielä eläkkeelläkin. Yli 90-vuotiaistakin terveimpiä ovat ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvat. Duunarivanhus sairastuu dementiaakin todennäköisemmin. (HS 20.6.2019). On olemassa yhtä monta tarinaa kuin on eläkeläistäkin.

Yleinen jutun aihe on, miten eläkeläiset ovat pankin tai kaupan ovien ulkopuolella odottamassa jo puoli tuntia ennen ovien avautumista. Hieman huvittuneena kuvaillaan eläkeläisiä seisomassa jonossa, jossa on myös tarkka järjestys, ettei kukaan pääse etuilemaan, kun ovi sitten maagisesti avaraan.  

Ihmisen ikääntyessä unen määrä ja päivärytmi voivat muuttua ja kauppojen auetessa monilla on iso osa päivän askareista jo tehty. On hyvä aika lähteä ulos kodista. Ehkäpä he haluavat tuoretta leipää. Jonottaminen voi sosiaalinen tapahtuma vaihtaa kuulumisia. Kaupan ruuhkat helpottuvat, kun eläkeläiset hoitavat asiansa silloin, kun osa väestä on töissä. Sama pätee muuhun asiointiin, eläkeläiset eivät ole ”tuottavien” tiellä tukkimassa kassajonoja.

Toinen yleinen klisee on kiireinen eläkeläinen, joka rientää paikasta toiseen kiirettään valittaen. Tosiasia on, että tänä päivänä hyväkuntoiset eläkeläiset kantavat suurta ylisukupolvista vastuuta. He hoitavat lapsenlapsia ja huolehtivat omista vanhemmistaan. He ovat lisäresurssina hektisen työelämän paineissa  oleville lapsiperheille. He paikkaavat ikäihmisten hoivan jättämiä aukkoja. Sen lisäksi he osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan ja pitävät huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Koen monilla eri areenoilla toimimisen elämän mielekkyytenä. Voin auttaa ja olla avuksi, minulla on mahdollisuus osallistua. Olen suurelta osin valinnut kiireeni itse. Nimitän kiireitäni positiiviseksi kiireeksi. Joskus koen huomaukset kiireestäni jopa loukkaavina. Lennossa repun sisältöä vaihtavan mummon pitäisi osata ”rauhoittua”.

Eläkeläisen ulkoiseen olemukseen suhtautuminen on myös kaksijakoista. Toisaalta arvostetaan nuorekkuutta. Kun kerron olevani eläkkeellä, kuuluu sanoa, että kylläpä tänä päivänä nuorekkaat ihmiset ovat eläkkeellä. Jos taas eläkeläinen pukeutuu tai käyttäytyy lajitovereistaan poiketen, sitä ei myöskään aina katsota hyvällä silmällä. Tatuoitu nuorekas mummo tai motoristipappa koetaan menetetyn nuoruuden etsijöinä. Näillä areenoilla eläkeläisten pitäisi tasapainoilla ja lunastaa paikkansa seniorikansalaisena.

Teksti: Tuija Nummela
Kuva: Tuija Nummela

 

 

Yhteisöllistä vai uusyhteisöllistä asumista

Helsingin Sanomien kolumni ”Entinen nuori ei halua vanheta yksin” (HS 22.5.2019) toi näkyväksi suomalaisen elämäntavan muutoksen ja sen vaikutukset myös vanhuuteen.

Sukupolveni on elänyt hyvin erilaisen elämän kuin vanhempamme. He kuuluivat sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolveen (1920- ja 30-luvulla syntyneet). Aktiivi-ikä oli sota-aikaan tai heti sodan jälkeen. Tämän sukupolven elämää leimaa kahtiajakoisuus. Nuoruudessa oli hätää ja puutetta, kulutustavaroita oli vähän. Elämän parhaat vuodet olivat ankaraa työntekoa ja säästämistä. Sodan jälkeen alkoi uusi rakentamisen ja vaurastumisen kausi. Hartiapankilla rakennettiin asunnot. Elämän eetoksena olivat työ ja toive saada seuraavalle sukupolvelle helpompi elämä.

Suuren murroksen sukupolven (sodan jälkeen syntyneet ns. suuret ikäluokat) lapsuuden kokemukset poikkesivat huomattavasti edellisestä sukupolvesta. Lapsuus oli kehityksen ja optimismin aikaa, ja koulutuksen merkitys korostui. Kodinkoneet ja muut hyvinvoinnin merkit näkyivät arjessa. Asuntoa ei myöskään enää välttämättä rakennettu itse, vaan asuntosäästäminen oli tapa vaurastua. Monilla meillä on juuret maaseudulla. Koulutus ja valtion takaamat opintolainat mahdollistivat suurelle joukolle korkeakouluopinnot.

On sanottu, että näiden kahden sukupolven elämäntapojen ero on suurempi kuin mitä koskaan on Suomessa koettu. Kohta 97-vuotias äitini asuu tehostetussa palveluasumisessa. Istun hänen pienessä, mutta viihtyisässä huoneessaan ja pohdin omaa vanhenemistani. Mittailen neliöitä ja mietin, missä oma egoni mahtuisi olemaan ja elämään. Miten haluaisin asua, kun toimintakykyni ei enää mahdollista ”entisten nuorten” elämää?

Ikätovereiden kanssa olemme monesti pohtineet yhteisöasumisen mahdollisuuksia. Unelmissa näemme itsemme  kulttuuririennoissa, laittamassa yhdessä ruokaa ja keskustelemassa antaumuksella elämän suurista ja pienistä asioista. Asumme väljästi ja tyylillä sisustetussa omassa huoneistossa, jossa jokaisella esineellä on harkittu paikkansa. Niin ja kaikilla on tietysti kirjahyllyt täynnä lukemattomia ”sitku on aikaa -kirjoja”.

Ikääntyvä elämämme rakentuu saman elämäkokemuksen jakamisen periaatteelle. Vertaistukea saamme omilta ikätovereilta ja tietysti läheisiltä. Ajatuksena on, että emme halua olla seuraavan sukupolven riesana. Siksi yhteisöasunnossa on varattuna vierashuone, jossa lapsemme ja läheisemme voivat perheineen majoittua.

Helsingin Sanomien juttu kaikenikäisten palvelutaloista (HS 25.5.2919) herätti ajatukset uusille urille. Oulussa on ensimmäinen palvelutalo, joka on suunnattu kaikenikäisille. Siinä yhteisöllinen asuminen on viety pitemmälle kuin milloinkaan Suomessa. Kaikenikäisten asumisen yhteisön tavoitteena on elämisen helppous. Saatavilla olevat palvelut löytyvät digitaalisesta portaalista, joka on ladattuna kännykkään. Sen kautta asukkaat tilaavat palveluja, ilmoittautuvat kerhoihin ja varaavat vierashuonetta. Palvelukoordinaattori hoitaa digiportaalia, mihin hän laittaa  harrastuskerhoja ja tapahtumia. ”Elämän matkaoppaana” hän neuvoo, opastaa ja tukee yhteisöllisyyden kehittymistä.

Oma ajatukseni yhteisöllisyydestä saa uusia ulottuvuuksia. Kun kavereiden kanssa ideoitiin tulevaisuuden palveluja, esille nousivat ”Beatles-palvelutalo”, ”Rollari-päivätoiminta” tai ”Peace-saattohoito”. Sama yhteisöllinen kokemus jäsentää meitä myös ikäihmisinä.

Asialla on myös kääntöpuolensa. Olemme kritisoineet vanhempiamme, miten he ovat jääneet sota-ajan poteroihin ja säästävät pahan päivän varalle kaiken jugurttipurkeista lähtien. Vaarana on, että mekin jäisimme muistelemaan nuoruutemme yliopistoita. Uusyhteisöllisessä asumisessa meillä olisi mahdollisuus laittaa omat kokemukset jakoon myös seuraaville sukupolville. Palvelujen hankinta sujuisi kuin tanssi myös digiportaalin kautta, oppivaisia ja elämälle uteliaita kun olemme.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela

 

 

 

Toisen luokan kansalaisia?

Muutama viikko sitten julkaistiin hätkähdyttävä uutinen, jonka mukaan peräti 74 prosenttia suomalaisista eläkeläisistä kokee ikään perustuvaa syrjintää. Tieto on peräisin Eläkeläisliittojen etujärjestön EETU ry:n kyselystä 55–84-vuotiaille.  

Miten ikäsyrjintä sitten ilmenee? Ihmiset kokevat olevansa näkymättömiä, toisen luokan kansalaisia yhteiskunnassa, jossa nuoruutta ihannoidaan. He tuntevat olevansa rasitus ja kuluerä. Väestön ikääntyminen mainitaan lähes joka uutisen ja ilmiön taustalla. Ikääntymistä ei kuvata hyvinvointiyhteiskunnan suurena saavutuksena ja myönteisenä asiana, vaan ongelmana, johon tulisi löytää ratkaisu. Ikääntyminen on näissä keskusteluissa ilmanmuutoksen rinnalla vaikeimpia yhteiskunnallisia ongelmia.   

Juhlapuheissa ikäihmisiä kiitellään maan hyvinvoinnin rakentajiksi ja voimavaraksi. Vain 20 prosenttia kyselyyn vastanneista eläkeläisistä kuitenkin kokee, että heihin suhtaudutaan myönteisenä ja tärkeänä voimavarana.

Näyttääkin olevan tavanomaista, että kun kaksi tai kolme eläkeiän ylittänyttä kohtaa, siirtyy keskustelu usein ikääntymiseen liittyviin omiin tai kaverin kokemuksiin. Viimeksi lounaspöydässä kuulin muun muassa seuraavia tarinoita eri puolilta maata.

Lääkäri oli kirjoittanut potilasasiakirjaan ”asiallinen 70-vuotias nainen”.  Kyseessä oleva henkilö kertoi naureskelleensa hieman hämmentyneenä, mikä oli lääkärin alkuoletus 70-vuotiaan habituksesta ja henkisestä kunnosta. Oliko ajatus, ettei 70-vuotias ensisijaisesti ole asiallinen, vaan…?

Eräs eläkeikäinen nainen kertoi, ettei hän enää uskalla mennä terveyskeskukseen. Hän oli nimittäin jalkavaivojensa takia käynyt lääkärillä lyhyen ajan sisällä useampia kertoja peräkkäin. Nainen kuvasi, että ”tyttölääkäri” oli nimittänyt häntä yhteiskunnan rasitteeksi, jonka ei enää pitäisi tulla vastaanotolle.

Monet ikäihmiset kertovat hyvästä palvelusta vähän kuin ihmeenä. Miten esimerkiksi terveyspalveluissa tai kaupassa työntekijä ”oli ystävällinen, hymyili, auttoi, selitti”.

Työelämästä nousee useita surullisia tarinoita, joissa lähellä eläkeikää olevia päteviä ja ansioituneita asiantuntijoita syrjäytetään. Työtehtävä lopetetaan ja työntekijä siirretään vaatimattomampaan, ei-erityistä asiantuntemusta edellyttävään tehtävään. Tai kehotetaan irtisanoutumaan, ”tehtävääsi ei enää syksyllä ole”. Tai odotetaan enemmän tai vähemmän ilmeisesti, että ”älyäisipä jäädä jo eläkkeelle”.

Kaikissa edellä kerrotuissa todellisissa tarinoissa on kyse pätevistä ja osaavista ihmisistä, joilla ei esimerkiksi ole alkavaa muistisairautta eikä muutakaan työkykyä heikentävää vikaa tai vammaa. Esimies on perustellut esimerkiksi hakuprosessissa syrjäyttämistä sillä, että ”nyt me kaipaamme tuoretta verta”. Paljon puhuttu hiljainen tieto häviää tässä kisassa.

Työelämässä voitaisiin ikäosaamisella ja ikäjohtamisella löytää joustavia ja tarkoituksenmukaisia työpolkuja myös ikääntyville työntekijöille. Yhä useammat haluavat jatkaa työuraansa. Osa eläkkeelle jääneistä palaa takaisin töihin, monesti osa-aikaisesti. EETUn kyselyn mukaan vielä 70–74-vuotiaistakin useampi kuin joka neljäs olisi kiinnostunut ainakin osa-aikatöistä. Eläkeikäisten perustamien yritysten määrä on kasvanut joka vuosi. Tätä yhteiskunnan ja työelämän tulisi eri tavoin mahdollistaa ja tukea!

Kysely tuotti myös myönteisiä tuloksia. Ikäihmiset tuntuvat luottavan eläkejärjestelmiin ja oman eläkkeensä tulevaisuuteen. Ihmiset ovat keskimäärin tyytyväisiä omaan elämäänsä ja vaikuttamismahdollisuuksiinsa, vaikka yksinäisyys, liikuntakyvyn menetys ja puolison kuolema pelottavatkin.

Kyselyyn vastasi vajaat tuhat 55–84-vuotiasta ihmistä. Merkille pantavaa on se, että monien kyselytutkimusten tapaan yli 85-vuotiaat on rajattu kyselystä ulos. Olisikohan tässä nykypäivänä tarkistamisen paikkaa? Kysely toteutettiin nyt viidennen kerran.

 www. eetury.fi/

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Sohvaperunoita potkitaan liikkeelle

Se tunne, kun rollaattorimummot ohittelevat kävelykadulla. Ja noin kasikymppiset painelevat sauvakävelyllä ohi. Näin huokaili tuttavani, kun kysyin hänen tarkoitusperiään osallistua vapaaehtoisena liikkuvuustutkimukseen.

Tutkimus oli suunnattu 60 vuotta täyttäneille. Osallistujilla oli iän lisäksi muitakin terveydellisiä riskitekijöitä, esimerkiksi ylipainoa ja verenpainetta. Tavoitteena oli tutkia, miten ikuisia sohvaperunoita saadaan motivoiduksi liikkumaan ainakin vähän enemmän.

Yksi tutkittava keino oli oman liikkumisen seuraaminen erilaisilla henkilökohtaisilla mittareilla. Tuttava oli kertomansa mukaan vähän jännittänyt tutkimustuloksia. ”Minä kun taisin aika paljon maata sohvalla liikkuvuusmittari mahan ympärillä. Ainoa liike oli dekkarin sivun kääntäminen.”

Kaikki tietävät, että liikkuminen kannattaa. Tiedon ja valistuksen lisääminen tuskin potkii sohvaperunoita liikkeelle. Sen sijaan todenmukainen tieto omasta liikkumisesta, askelmittarit ja vastaavat saattavat hyvinkin lisätä liikkumisintoa. Silloin näkee oman päivittäisen liikkumisensa konkreettisesti ja voi hyvällä tavalla kilpailla itsensä kanssa. Vielä askel ja toinenkin, jaksaa, jaksaa. Ja jos vielä huomaa vaikka kuinka pienessä arjen asiassa, että kunto on kohentunut, niin avot. Taas intoa piisaa. 

Viimeaikaisessa liikuntatutkimuksessa on alettu korostaa, että pienelläkin liikunnan lisäämisellä on myönteistä vaikutusta. ”Pieni” tarkoittaa aluksi vaikkapa vain viisi tai kymmenen minuuttia enemmän kävelyä. Se on lohdullista ja tuo sohvaperunan elämään armollisuutta. Ei tarvitse riuhtoa hien sumentamien silmin veren maku suussa. 

Kaverituen merkitystä ei voi liikaa korostaa, sillä porukassa on aina mukavampaa. Liikkumisen ohessa vaihdetaan ajatuksia ja tullaan tuttaviksi. Ei kilpailla, vaan kävellään yhdessä ilman tulostavoitteita. Järjestöillä on myös omia vuorojaan uimahallissa ja kuntosalilla. Usein jumppaa ja kuntoilua on ohjaamassa vertaisohjaaja. Ohjaaja on myös ikäihminen ja monella tavalla vertainen.

Tuttavani osallistuminen liikkuvuus-/liikkumattomuustutkimukseen sai aikaan piston myös omassa sydämessäni. Liikkumista olisi syytä lisätä. Pitäisi ja pitäisi, mutta liian usein kotisohvan pehmeä nurkka vetää puoleensa. Hyötykävelen paljon ja päivittäin, mutta lihaskunto on heikko kohtani.

Löysinkin tärkeän motivaatiotekijän itselleni: Kuljen paljon junalla ja vetelen perässäni pientä matkalaukkua. Minun pitää pystyä nousemaan laukun kanssa junaan ja nostamaan laukku hattuhyllylle. Vielä se onnistuu, mutta nyt pitää tehdä töitä, jotta se onnistuu jatkossakin.

Pyyhitään pölyt lenkkikengistä ja lähdetään ylös, ulos ja lenkille, kuten Niilo Tarvajärvi jo muinoin kehotti.

Teksti: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eläkeläisharjoittelijan päiväkirjasta

-        Vieläkö sinua nämä asiat kiinnostavat, hämmästeli entinen työkaveri, kun tapasimme vanhusseminaarissa kotikaupungissani. 

-        No, nythän nämä vasta kiinnostavatkin, kun olen kohderyhmää. On tärkeää olla perillä, mitä päämme menoksi kaavaillaan, vastasin. 

Seminaarissa hahmoteltiin hyvän elämän aineksia vanhuudessa. Totta on, että osallistuin samankaltaisiin seminaareihin myös työssäoloaikanani. Työskentelin ikäosaamiseen ja vanhustyöhön liittyvien teemojen parissa vuosikaudet. Mutta nyt siis olen ollut vanhuuseläkkeellä vajaan vuoden.

Jäin seminaarin jälkeen pohtimaan kysymystä. Tuli tunne kuin olisin ollut väärässä paikassa. Onko niin, että työhön liittyvien asioiden tulisi lopettaa kiinnostamasta sillä hetkellä, kun siirtyy eläkkeelle? Missä eläkeläisen kuuluisi olla? Mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa ”oikea” ja sopiva paikka eläkeläiselle?

Olen nyt ollut eläkkeellä 9 kuukautta ja 12 päivää, ja oma eläkeläisen paikkani on vielä osittain hakusessa. Ihailen kanssaeläjiä, jotka humpsahtavat eläkkeelle kuin olisivat siellä aina olleet. Olen kuitenkin itselleni armollinen ja ajattelen, että olen nyt ihan rauhassa eläkeläisharjoittelija. Haeskelen ja katsastelen, miltä maailma eläkeläisen näkökulmasta näyttää ja mitä mahdollisuuksia eläkeläiselle on tarjolla. 

On turhan mahtipontista sanoa, että ”sain roolin, johon en mahdu”, mutta jollain tavalla eläkeläisen rooli hiertää minua. Millainen on peruseläkeläinen? Voiko sellaista ollakaan? Meitä on niin moneksi ja niin monenlaisista lähtökohdista eläkkeelle ponnistamme tai laskeudumme.  

Tulee kuva, ettei Suomessa oikein vieläkään ymmärretä, mitä väestön ikääntyminen tarkoittaa ja mitä myönteisiä mahdollisuuksia siihen voi liittyä. Ajatus ikäihmisistä yhteiskunnan voimavarana jää usein sanahelinäksi. Esimerkiksi samaan aikaan toisaalla vaaditaan työurien pidentämistä ja toisaalla syyllistetään ikäihmisiä työpaikkojen viemisestä nuorilta.  

Monen eläkeläisen päivät täyttyvät omien vanhojen vanhempien ja lastenlasten huolehtimisesta. Osa paneutuu kotiaskareisiin ja harrastuksiin. Iso osa kuulee ennaltaehkäisyn vaateen ja kuntoilee aktiivisesti. On kiva, kun ei joka arkiaamu tarvitse kiirehtiä työmaalle, ehtii nukkumaan ja vain olemaan. Totta, mutta oma eläkeläisen roolini ei nykyisellään vielä näillä täyty. 

Jatkan paljon sitä, mitä tein työaikaankin. Kirjoitusprojektit ovat hauskoja ja innostavia ja rassaavat ajattelua liikkeelle. Porukassa kirjoittaminen antaa kirjoittamiseen ryhtiä ja potkua. Toiminimen kautta tehtävät kirjoitustyöt tuottavat lisäksi pientä tuloa eläkkeen päälle. 

Kävin kevättalvella harjoittelemassa myös Espanjan Aurinkorannikolla. Siellä aukeaa omanlaisensa, kiehtovan värikäs espanjalais-suomalainen maailma. Kokemus oli myönteinen, ja voisin hyvinkin viettää siellä osan talvesta. 

Järjestömaailma tarjoaa huikeasti toiminnan, osallistumisen ja vaikuttamisen paikkoja. Olen itsekin monessa yhdistyksessä mukana. Oman kokemukseni mukaan järjestöt osaavat ottaa eläkeläiset vastaan ja mukaan toimintaan. 

Järjestöissä on tarjolla tekemistä, jossa voi käyttää aikaisempaa osaamistaan ja kokemustaan hyväksi ja samalla oppia uutta. Iso osa järjestötyön viehätyksestä syntyy osallisuuden ja yhteisöllisyyden tunteesta. Ollaan porukassa, ja eläkeläinenkin voi kokea olevansa yksi meistä. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén