Tässä ajassa tarvitaan hyvää tekevää huumoria

 Ilolla ilmoitan, että Humoriskinen sossutkaus – Kurkistus sosiaalialan huumoriin -kirja on ilmestynyt.

Kirjaprojekti väritti paria ensimmäistä eläkevuottani. Se tarjosi mukavaa porukalla tekemistä, inspiraation puuskia ja uusia ajatuksia. Kävi nimittäin niin, että olin vetelemässä viimeisiä työkuukausiani, kun sosiaalialan ammattilaiset Erja Nevalainen ja Taina Tolonen kysyivät, lähtisinkö kimppaan.

Erjalla ja Tainalla oli idea: kirjoitetaan kirja sosiaalialan huumorista! Molemmat olivat jo pitkään miettineet huumorin olemusta ja merkitystä sosiaalialalla. Ja varsinkin aikana, jolloin kohdataan suuria mullistuksia niin työyhteisöissä kuin yhteiskunnassakin. Mikä ettei, minua ei tarvinnut kauan houkutella. Lähdin mukaan, vaikka en pidä itseäni erityisenä huumoriveikkona eikä minua sellaisena tunnetakaan.

Kirja on katsaus, kurkistus sosiaalialan huumoriin. Näin me sen näemme ja koemme nyt ja tässä kohtaa. Se ei ole vitsikirja eikä se myöskään pyri tieteelliseksi tutkimukseksi. Kirja alkaa luotauksella huumoritutkimukseen ja jatkuu pohjoiskarjalaisten ja pohjoissavolaisten sosiaalialan työntekijöiden ryhmähaastatteluilla. Lisäksi saimme työntekijöiltä värikkäitä kokemuksellisia ja kuvitteellisia huumorikirjoitelmia.

Jo alkuvaiheessa kävi ilmi, että sosiaalialan huumoria on tutkittu vähän, tuskinpa ollenkaan. Mutta edessä oli yllätysten yllätys. Aineistohaulla löysin tohtori Stephen Jordanin Essexin yliopistosta Britanniasta. Hän opettaa sosiaalityötä ja on väitellyt sosiaalityön huumorista. Hän kuvaa tutkimuksissaan huumoria suureksi voimavaraksi, mutta korostaa samalla, että huumoriin sisältyy myös riskejä, sitä voidaan sosiaalityössä käyttää myös väärin.

Jordan oli riemuissaan kuullessaan aiheestamme, ja saimme häneltä sähköpostihaastattelun. Hän kertoo oman kirjansa olevan maailman ensimmäinen lajissaan. Me vaatimattomina tyttöinä voimme nyt kertoa, että meidän kirjamme on sitten maailman toinen.   

Kirjamme monimerkityksellisen nimi Humoriskinen sossutkaus ja värikäs kuvitus ovat kuvataitelija Riikka Muikun käsialaa.

Sosiaalialan työntekijöiden lähettämissä kirjoituksissa ja haastatteluissa kävi selvästi ilmi, että huumori on taitolaji, joka sisältää myös riskejä. Työssä kohdataan raskaita ja synkkiä asioita ja elämäntilanteita. Saako sosiaalityössä nauraa? Miten vitsaillaan vastuullisesti?

Kannustamme viljelemään huumoria, niin työssä kuin elämässä muutenkin. Huumori vahvistaa hyvinvointia. Yhteinen nauru työkavereiden ja asiakkaiden kanssa helpottaa oloa ja parantaa jaksamista. Se voi tuoda asiakassuhteeseen parempaa keskinäistä ymmärrystä ja yhteistä potkua. 

Toivomme, että kirjamme löytäisi lukijansa, huvittaisi ja huojentaisi ja virittäisi myös jatkokeskustelua.

PS. Mieltä jäi kutkuttamaan seuraava huumoripitoinen aihe. Huumori ikäihmisten voimanlähteenä? Vanhushuumori? Eläkeläishuumori? Seniorihuumoti? Vanhustyön huumori?

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Erja Nevalainen, Arja Jämsén & Riikka Muikku: Humoriskinen sossutkaus - Kurkistus sosiaalialan huumoriin. Kirjokansi 2021.

Lisätiedot ja tilaukset: Kirjokansi kustantamo. www.kirjokansi.fi/

Kuva: Arja Jämsén

Pihtiputaan mummo, totta ja tarua

Toimittajien pitää osata kirjoittaa niin, että Pihtiputaan mummokin ymmärtää. Näin toimittajia kuulemma ennen koulutettiin. Ja mummosta tulikin elävä legenda.

Mitä me tiedämme tästä Pihtiputaan mummosta? Hän on vanha, ei ole käynyt paljon kouluja ja asuu vaatimattomasti maaseudulla. Pihtiputaan mummon vastakohta voisi olla kaupunkilaisserkku, helsinkiläinen puuma. Itsenäinen, aktiivinen ja hieman villi ikääntyvä nainen, joka on kiinnostunut nuorempien miesten seurasta.  

Mummot ja puumat ovat tietenkin karkeita ja kaavamaisia yleistyksiä vanhoista naisista. Maalla asuva mummo elää kuitenkin ikäihmisen prototyyppinä harvinaisen sitkeässä vuosikymmenestä toiseen. Ja onhan näillä mielikuvilla todellisuuspohjaa nykyisten keski-ikäisten lapsuudessa. Oma mummoni oli pyöreä, hiirenhäntälettinen emäntä, joka siniruutuinen esiliina päällä paistoi uunijuustoa ja tuoksui lievästi navetalta. Markkinamaailma käyttää meidän nostalgisia muistojamme kilvan hyväksi. Kaupan on mummon muussia, mummon lihapullia ja mummonmökkejä.

Menneen maailman muistot säilyvät mielissämme. Siitä huolimatta ikäasenteet olisi syytä päivittää 2020-luvulle. Niin maalla kuin kaupungissakin asuu monenlaisia vanhuksia. Mummo maalla -mallissa meille maalataan helposti kuva yksinäisestä, pienituloisesta vanhuksesta, jota mitä ilmeisemmin odottaa surkea kohtalo. Vaihtoehtoina ovat jääminen yksin keskelle korpea tai sitten muutto kuntakeskukseen hoitokotiin.

Mutta vaihtoehtoja on lukuisia ja vanheta voi monella tavalla. Ikäihmisiä on maallakin joka lähtöön. On ikääntyvää käsityöläistä, tutkijaa ja yrittäjää, taiteilijaa ja viljelijää. On aktiivisia eläkeläisiä, jotka eri tavoin ovat oman kylän yhteisöllisyyttä kannattelevia voimia. Tämä ikäihmisten luova kirjo jää meiltä helposti huomaamatta, vaikka juuri tähän maaseudun monimuotoisuus ja kasvava elinvoima voisi omalta osaltaan pohjautua.

Jotta ikäihmisten voimaa, potentiaalia ja luovuutta ei hukattaisi, maalla asumiseen tarvitaan arkisia elämisen edellytyksiä. Laajakaistaa, valokuitua ja digitaitoja, kulkuyhteyksiä niin, että ilman omaa autoakin pääsee liikenteeseen, pyörillä liikkuvia sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalveluita, mökkitalkkareita ja yhteisöllisyyttä, porukkaan kuulumisen tunnetta. Eräs maalla asuva tuttavani kertoi kerran arjestaan ja sanoi, että jokaisella pitää olla joku Erkki tai Maija, jolle voi soittaa, kun tarvitsee apua tai juttukaveria.

Suomalainen maaseutu taitaa pitkälti toimia mummoenergialla. Ajatellaanpa vaikka kyläyhdistyksiä, hirvipeijaisia tai kesäteattereita. Heissä on jotain samaa kuin Venäjän mummoissa, babushkoissa, joita ilman perheet eivät selviäisi eikä yhteiskunta toimisi.

Nyt onkin korkea aika pitää huolta, että maaseudulla asuu jatkossakin kaikenlaisia mummoja. Hukka meidät perii, jos mummopula uhkaa. Ja vielä, kyllä kaikenlaisia pappojakin tarvitaan, heistä lisää joku toinen kerta.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin 7.4.2021 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumi

 

 

 

Autioituvat kylät ja ikääntyvä väki

 

Elettiin 1990-lukua ja äitini elämässä tapahtui suuri muutos. Hän osti kirkonkylästä kerrostalokaksion. Hän oli ollut pienen maalaistalon itsellinen emäntä. Jäätyään varhain leskeksi hän jatkoi elämäänsä kotikylässään. Jossakin vaiheessa elämisen edellytykset syrjäkylällä joutuvat puntariin; talon lämmitys, pimeät illat, yksinäisyys, lumityöt. ym.  Oli tehtävä päätös lähtemisestä ”ihmisten ilmoille”. Saman päätöksen toteuttivat monet muutkin.

Kirkonkylään oli sekä työntö- että vetovaikutuksia. Kouluverkkoa karsittiin, mikä tarkoitti koulukyytien vähenemistä ja yhteyksien huonontumista kirkonkylälle. Vähenevälle väelle myymäläautot eivät enää olleet kannattavia. Kirkonkylässä puoleensa vetivät asuntojen mukavuudet, palvelut ja kirkko.

Kun äiti muutti kirkonkylään, niin hänellä olikin sama seurapiiri kuin entisessä kylässä.  Suurin osa tuota raivaajasukupolvea oli myös ”hankkinut osakkeen” kirkonkylästä. Yhteiskunnan tasolla tämä oli osa suurta muutosta. Maalta kaupunkiin muutto jatkui. Seuraava sukupolvi lähti koulutuksen tai työn perään muualle. Itsellänikin veto pienestä kylästä suureen maailmaan oli suuri. Läheisen kaupungin tarjottavissa olleet koulutusmahdollisuudet eivät tulleet kysymykseen. Junan kyytiin oli päästävä.

Oman kotikyläni muutamassa maalaistalossa toteutettiin sukupolvenvaihdoksia. Toisissa karja sai lähteä ja pellot vuokrattiin, vaikka seuraava sukupolvi jäikin tilalle asumaan. Elanto löytyi jostakin muualta. Monet talot jäivät myös suvun kesäpaikoisi.

Äitini muuttaessa kirkonkylä eli vilkasta elämää.  Kylänraitilla liikkui kaiken ikäistä väkeä.  Oli useita pankkeja ja kauppoja ja muitakin palveluja. Kuulumisissa keskiössä oli, kuka oli käynyt kylässä ja mitä hän oli tehnyt. Äiti eli täyteläistä sosiaalista elämää.

Kahdessa vuosikymmenessä kaikki on muuttunut. Pankit yhtä lukuun ottamatta ovat lähteneet, samoin kaupat vähentyneet, Kelaa ei ole eikä juuri muitakaan virastoja. Tyhjiä näyteikkunoita riittää. Ennen niin vilkasta Matkahuoltoa tuskin huomaa.

Rollaattorit ovat lähes yleisimpiä kulkuneuvoja ja lasten vaunut ovat harvinaisuus. Kirkonkylä asukkaineen harmaantuu samaa tahtia. Hyväkuntoisia omakotitaloja ja rivitaloja on kaupan joka lähtöön. Kerrostaloissa on myytävänä huoneistoja. Asuntoja on tarjolla, vaan ei ole ostajia, saatikka edes kiinnostuneita.  Ei ole enää maalta muuttavaa sukupolvea, ei ole kodista pois muuttavia nuoria aikuisia eikä kuntaan uusia tulijoita.

Äiti eli omaa unelmaansa. Hän jätti omasta mielestään hyvän perinnön ”osakkeesta”. Hän kuvitteli, että niin hyvällä paikalla olevasta asunnosta käytäisiin aikanaan kisaa. Toisin on käynyt niin tuolla paikkakunnalla kuin suuressa osassa ”Euroopan syrjäkyliä”. Lehdistä olemme lukeneet tarinoita, joissa omaisten käsiin jää kiinteistöjä, joita kukaan ei ota edes ilmaiseksi riesakseen. Asunnot ovat varustetasoltaan kilpailukykyisiä verrattuna mihin tahansa kaupunkiin tai niemennotkoon; myös tilaa ympärillä ja kaunista maisemaa riittää. Mutta kun ne sattuvat olemaan väärässä paikassa.

Äidin asunto saatiin viimein kaupaksi, hintaa ei kannata mainostaa. Samaan aikaan sukulaispoika hankki pääkaupungista asuntoa. Äidin asunnon hinnalla saa Helsingin keskustasta vain yhden neliön! Kaikki palikat eivät tässä maassa ole todellakaan kohdallaan. Niitä liikutellaan isommissa kehyksissä. Pienen ihmisen elämäntyö oman asunnon muodossa noteerautuu ”väärässä paikassa” kovin halvaksi.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

 

Valmennusta eläköityville

Eläkeläisyys on tätä nykyä suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaa. Eläkeiän kynnyksellä oleva suhtautuu tulevaan usein sekalaisin tuntein. Eläkeläisyys voi innostaa, epäilyttää tai kauhistuttaa. Eläkeaikaa on saatettu jo odottaa tai se on saattanut koittaa (liian) äkkiä tai jopa tahdonvastaisesti.

Työelämästä eläkkeelle siirtymiseen liittyykin monesti eriasteista kipuilua. Siitä kertovat myös tasaista tahtia ilmestyvät ikääntymiseen ja eläkeläisyyteen keskittyvät teokset.  Pirkko Kasasen kirja pyrkii vastaamaan eläköitymisen herättämiin kysymyksiin.

Kirjan otsikko ”Valmistaudu vapauteen” tuntuu antavan mielikuvan työelämän kahleista hyppäävästä eläkeläisestä. Alaotsikko täsmentää: Aloittelevan eläkeläisen työkirja. Tavoitteena on valmentaa eläkkeelle siirtyvää. Kasanen on itse eläkkeellä oleva asiantuntija, joten aihepiiri on hänelle omakohtaisesti tuttu.

Eläkkeelle ei kuitenkaan noin vain loikata tai liu´uta, vaan kirjan mukaan siinä kohtaa on tarpeen pysähtyä. Kyse onkin eräänlaisesta välitilinpäätöksestä. Eläkeläinen on uuden edessä ja miettii, miten loppuelämänsä viettäisi.

Kirja koostuu neljästä kokonaisuudesta. Ensimmäisessä osassa kehotetaan kuuntelemaan itseään, mitä minä haluan ja ovatko toisten odotukset minusta ja tekemisistäni kenties erisuuntaisia. Toinen osio keskittyy elämän merkityksellisyyteen ja uusien asioiden ja ratkaisujen etsimiseen työn tilalle. Seuraavaksi mietitään aikatauluja, harrastuksia ja asumista ja lopuksi arkisia tekemisiä ja tilanteita tavaroiden raivaamisesta vanhuuteen varautumiseen. Komeroiden siivoamista kirjoittaja ehdottaa ensimmäiseksi eläkeläistehtäväksi. Hän kehottaa miettimään, haluatko todella, että kotisi on muistojen museo tai kansalliskirjaston alaosasto.

Teemoja käsitellään helppolukuisesti ja mukana on myös muutamia esimerkkejä Espanjasta, missä tekijä on oleskellut. Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti työkirja, jossa on tyhjiä sivuja täytettäväksi. Jokaiseen osioon liittyy pohdintatehtäviä. Esimerkiksi, mistä haaveilet, mitä voit antaa maailmalle ja keiden kanssa ja missä haluat aikasi viettää. Lisäksi on asumiseen, harrastuksiin, terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tehtäviä.

Valitut teemat ovat tärkeitä. On hyvä sanoittaa eläköitymisen herättämiä ajatuksia ja tunteita sekä itselleen että lähipiirille. Pohdintatehtävät voisivatkin toimia yhteisen keskustelun pohjana kaveripiirin tai perheenjäsenten kesken.

Kirjasta välittyy myönteinen näkemys ikääntymiseen. Peli ei ole vielä menetetty, vaan uusi vapauden valtakunta tarjoaa paljon innostavia mahdollisuuksia.  Ja muista: tee itse omat ratkaisusi!

Pirkko Kasanen: Valmistaudu vapauteen. Aloittelevan eläkeläisen työkirja. Otava. 2021.

  

Teksti: Arja Jämsén

Kirjaesittely on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkolehdessä IkäNYT! 1/2021 helmikuussa 2021.

Miltä tuntuu olla muistisairas?

Liisa Seppäsen kirja Muistisairaan maailma on matkakertomus muistisairaan arkeen. Muistisairauteen sairastuneet pääsevät kirjassa itse ääneen. Kukaan muu kuin muistisairauteen sairastunut ei tiedä, miltä muistisairaus tuntuu. Miltä tuntuu, kun epämääräiset oireet saavat diagnoosin, mitä ajatuksia sairauden eteneminen tuo.

Kirjoittaja on itse lähellä aihettaan. Hän on muistisairaan omainen ja tietokirjailija, jolla on myös muistihoitajan koulutus.

Kuvittele viisi ruotsinlaivaa täynnä matkustajia rantautumassa satamaan. Tällainen joukko ihmisiä sairastuu vuosittain muistisairauteen. Jokaisella on elämäntarinansa ja oma muistipolkunsa.

Kirja etenee sairauden vaiheiden mukaan, sairauden alkuvaiheesta keskivaiheen kautta päätökseen. Kirjassa puhuvat seitsemän Alzheimerin tautiin sairastunutta, joilla kaikilla on omanlaisensa elämäntilanne. Loppua kohti sairastuneen tilalle tulevat omaisten puheenvuorot.

Suurin osa on aviopareja, jokunen yksin asuva. Osa on sairastunut työikäisenä, osa iän myötä. On tietoinen ratkaisu, että kaikki esiintyvät omilla nimillään ja kertovat elämästään avoimesti. Tämä on arvostettavaa ja omiaan hälventämään muistisairauteen vieläkin usein liittyvää häpeäleimaa.

Alzheimerista ei ole kukaan parantunut. Karun tosiasian edessä ihmiset löytävät erilaisia sopeutumistapoja. Kaikilla kirjan henkilöillä on tärkeä tarina kerrottavana. Nostan esille muutamia. Sirpa sairastui työikäisenä, 56-vuotiaana. Hän työskenteli erikoissairaanhoitajana vastasyntyneiden lasten teho-osastolla, kun hän alkoi oudolla tavalla väsyä, eikä työ sujunut entiseen malliin. Hän rakasti työtään, oli liikunnallinen ja monella tavalla aktiivinen. Hänen sairastumisensa ja tunteensa kuvataan erityisen tarkasti. Sirpa on kirjoittanut aina päiväkirjaa ja dokumentoinut myös sairastumisensa yksityiskohtia myöten. Kirjoittamista hän jatkaa yhä.

Aviopari Seppo ja Sinikka kuvaavat keskinäistä huolenpitosopimustaan, joka kestää hankalatkin vaiheet. Mauri käyttää huumoria ja on laatinut muun muassa Miten kohtaan ei-muistisairaan -peruskurssin: ”Kohtaa hänet itsenään. Katso silmiin. Tarkista, ymmärtääkö hän, mitä tarkoitat. Anna hänelle aikaa.”

Kirjan päähenkilöt puhuvat paljon elämän ilosta. Jollekin elämään on tullut uusia harrastuksia ja järjestötoimintaa. Muistiyhdistykset mainitaan tärkeinä vertaistuen paikkoina. Toisella meno on hiljentynyt ja entisten kiireiden tilalle noussut luonnosta, musiikista ja kirjoista nauttiminen. Elämänmenoa voi seurata keittiön ikkunasta ja ihmetellä vaikka ”miten se kurre saa siemenet irti kävystä”.

Seppäsen kirjan ansio on siinä, että muistisairaan maailmasta puhuvat enimmäkseen muistisairauteen sairastuneet itse. He ansaitsevat oman äänen, jolla kertoa yksilöllisistä elämäntilanteistaan, tunteistaan, toiveistaan ja tarpeistaan. Samalla heillä on mahdollisuus vaikuttaa muistisairauksien hoidon ja kuntoutuksen tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjaesittely on julkaistu aikaisemmin IkäNYT!-verkkolehdessä helmikuussa 2021.

 

 Liisa Seppänen: Muistisairaan maailma. Otava. 2020.