Koti on muutakin kuin seinät

Vanhalla kotiseudulla tulee nykyään käytyä harvoin. Ei ole enää isää eikä äitiä, joita tavata. Ei entistä kotitaloa, ei kesämökkiä. Moni muukin asia on kirkonkylän katukuvassa muuttunut, mutta Engelin suunnittelema komea kirkko seisoo keskellä kylää niin kuin on seissyt jo lähemmäs 200 vuotta.

Yli 60 vuoden takaiset asiat nousevat uskomattoman tarkkoina mieleen siinä kirkon pihalla. Näen sieluni silmin, miltä kirkonkylä näytti 60-luvun alussa, kun ilosta hypellen riensimme kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Koulun pihalla muistan hiihtokilpailun yhteislähdön, jossa epäonnistuin aina. Verenmaku kurkussa ponnistelin viimeisten joukossa maaliin. Tuosta mentiin ensimmäisen luokan käytävään ja tuosta kirjastoon. Nyt lapsia ei näy, eikä kello soita välitunnille. Ikkunat ovat pimeät, ja koulurakennus odottaa puskutraktoreita.

Vanhemmiten katse kääntyy aika ajoin peruutuspeiliin, ja tulee miettineeksi elämänsä kulkua. Miten meni, niin kuin omasta mielestä, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten tapahtui. Kun elämän palapelin palaset ovat pöydällä, kasassa on enimmäkseen vanhoja, nuhraantuneita paloja, mutta seassa on myös muutamia upouusia ja värikkäitä paloja.

Vanhoja mäntyjä ja kuusia humisee yhä koulutiellä, vaikka puita on kaadettu ja tietä levennetty. Tunnistan kuitenkin monta tuttua puuta. Tuon puun alla leikimme kotia, tuossa oli Topi-koiran koppi, ja tuon puun kohdalta lähti polku rantaan, jossa opin uimaan.

Vanhalle ihmiselle paikalla on merkitystä. Omaan kotiin liittyy itsenäisyyden ja hallinnan tunne, ja tuttu ympäristö välittää muistoja. Harva meistä kuitenkaan voi tai edes haluaa elää ja asua samoilla tienoilla elämänsä loppuun asti. Vanhusten hoitokodeissa pyritään kodin tuntua välittämään suunnittelemalla ne ”kodinomaisiksi”. Koti on lopulta kuitenkin muutakin kuin seinät. Koti on maisema, koti on ääniä, tuoksuja ja tunteita. Tuoreen ruisleivän tuoksu vie mieleni kotiin, lapsuuden kotiin. Suurten kuusten humina siirtää minut vuosikymmenten taa pikkutytöksi matkalla kouluun.  

Kaikilla on juuret jossain, vaikka niiden merkitys voi vaihdella samallakin ihmisellä elämän eri vaiheissa. Siitä huolimatta itse kukin kaipaa yhteyttä sinne, mistä on tullut. Kun ramppasin lapsuuteni reiteillä, tuntemattomat, rollaattoria työntelevät vastaantulijat katsoivat iloisesti silmiin ja sanoivat ”päevee”. Tuli tunne, että oman kylän tyttöjä tässä ollaan.

Kirjoitus on on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Karjalaisessa 30.4.2023

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Valokuva: Arja Jämsén

 

 

Kertoisitko, kuka minä olen

William Shakespeare on maailmankuulu kirjailija, joka eli kauan sitten 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, joita esitetään yhä erilaisina versioina ympäri maailman. Hänen teoksissaan on jotain, mikä puhuttelee ihmisiä sukupolvesta toiseen. Teemat ovat ikiaikaisia, muun muassa valta ja vallan himo, monimutkaiset perhesuhteet, viha, rakkaus ja kosto. 

Vallilan Kansallisteatterissa Helsingissä esitetään tänä keväänä Shakespearen näytelmää ”Lear”. Se kertoo hallitsijasta, joka alkaa valmistella perinnönjakoa kolmen perillisensä kesken. Ja siitä syntyy Shakespearen tapaan sotkua, huhuja, kieroilua ja kavaluutta. 

Eli tuttu juttu Shakespearen muistakin näytelmistä. Mutta eipä ihan olekaan. Ohjaaja Tiina Puumalainen on muuttanut sukupuolet ja kietonut juoneen muistisairauden. Katsoja näkee päähenkilön eri valossa, kun arvelee hänen sairastavan muistisairautta. Lear on välillä skarppi, välillä hän taas näyttää vaeltavan epämääräisessä sumussa. Lopulta hän ei tunnista itseään, vaan kysyy, kuka minä olen.

Learin tilannetta vaikeuttaa se, ettei hän kerro sairaudestaan kenellekään. Hän ei voi jakaa tuntojaan, pelkojaan ja toiveitaan kenenkään kanssa. Narri, Learin ainoa ystävä, tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää kyseessä olevan sairauden. Hän sanoo, ”vanhenit ennen vuosiasi”.

Miten Learin kävisi, jos hän eläisi tänä päivänä? Me neuvoisimme häntä hetimiten hakeutumaan  muistitutkimuksiin. Siellä selviäisi, onko kyse varsinaisesta muistisairaudesta, aina ei ole. Jos sairaus todetaan, tarjolla on lääkitystä ja kuntoutusta, vaikkei parantavaa hoitoa olekaan vielä löydetty.

Sanoisimme Learille, että muistisairaus ei ole maailmanloppu. Suosittelisimme paikalliseen muistiyhdistykseen tutustumista. Sieltä löytyy ryhmiä ja toimintaa joka lähtöön. Moni sanookin, että eräänlainen uusi elämä alkoi näiden ryhmien kautta. Löytyi kavereita, harrastuksia ja rytmiä päivään. Yksi alkoi maalaamaan, toisen runosuoni alkoi pulputa, ja kolmas innostui kuntosalista ja uimahallista. Yksin näihin harrastuksiin ei olisi tullut lähdetyksi.

Oi, niin sieluni silmin näen Learin muistin kokemustoimijoiden joukossa murtamassa muistisairauksiin yhä liitettyjä kielteisiä asenteita ja stigmaa. Tai suunnittelemassa vaikkapa muistiystävällistä ympäristöä. Learin lapsille olisi myös tarjolla tukea, jotta heillä olisi ymmärrystä ja taitoa vastata Learille: sinä olet äitimme. 

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin 21.3.2023 sanomalehti Karjalaisessa. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

                                

Uutta ajattelua vanhenemiseen ja vanhuuteen

 

Arja Jämsén

Vanhuuden ja vanhuustutkimuksen perusteoksesta Gerontologia on ilmestynyt täydellisesti uudistettu painos. Teos lähtee liikkeelle tosiasiasta, että käsityksemme ikääntymisestä ja vanhuudesta ovat suurelta osin auttamatta vanhentuneita ja perustuneet menneiden vuosikymmenten takaiseen tietoon ja ymmärrykseen. Tämän päivän muutoksessa emme pärjää vanhan tiedon varassa.

Gerontologia-julkaisu on gerontologian ja kansanterveyden professori Taina Rantasen päätoimittama artikkelikokoelma, jossa on kirjoittajia eri aloilta. Ilahduttavasti mukana on sekä väitöskirjatutkijoita että vanhuustutkimuksen ansioituneita emerituksia Simo Koskisesta Jyrki Jyrkämään ja Antti Karistoon.

Nostan laajasta teoksesta (516 sivua) muutamia punaisia lankoja. Ensinnäkin gerontologian määritelmä: gerontologia määritellään koko elämän kattavaksi vanhenemisen tutkimukseksi. Se sisältää vanhenemisen fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten muutosten tutkimisen, ikääntymisen yhteiskunnallisten muutosten tutkimisen sekä tiedon soveltamisen poliittiseen päätöksentekoon.

Yhteiskunnalliseen ajatteluun ovat vaikuttaneet positiivisen gerontologian tutkimus ja onnistuvan vanhenemisen mallit, joissa vanhenemiseen suhtaudutaan myönteisesti, ei toimintakyvyn ongelmina tai pahoinvointina.

Antti Karisto korostaa, ettei vanhenemisen tutkimuksessa ole hyvä keskittyä vain ikääntymiseen sinänsä vaan myös aikavaikutuksiin, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin oloihin ja tapahtumiin. Samalla tavalla tärkeää on myös huomata, etteivät sukupolvetkaan ole yhtenäisiä eikä sukupolven vaikutuksia tule liioitella.  

Kulttuurisesta näkökulmasta vanhenemiseen kirjoittaa Sinikka Vakimo. Kulttuurigerontologia on suhteellisen uusi gerontologinen tutkimusala. Kulttuurinen ajattelu on vahvasti sidoksissa yhteiskuntaan, kun kulttuuri muuttuu, myös vanhuus muuttuu. Uutta ikkunaa avaavat myös eri kulttuurien näkemykset vanhuudesta. Toisaalta myös Suomessa on kasvava ulkomaalaistaustainen ikääntyvä väestö, jolla on tarvetta kieli- ja kulttuurierityisiin palveluihin.   

Kirjassa käsitellään perusteellisesti vanhuustilastot, fyysisen vanhenemisen eri osa-alueet sekä myös oman hyvinvoinnin edistäminen ja vanhenemiseen varautuminen. Artikkeleita on niin unesta, liikunnasta, ravitsemuksesta kuin seksuaalisuudestakin. Psykologisen vanhenemisen kiinnostavia näkökulmia ovat esimerkiksi muisti, oppiminen ja mielen hyvinvointi sekä hiljainen tieto ja viisaus.  

Arjen teknologioita käsitellään sekä käytettävyyden ja hyväksyttävyyden että etiikan näkökulmista. Ympäristögerontologia ja yhdyskuntasuunnittelu avaavat ympäristön arviointia sekä liikkumisen, asumisen ja osallisuuden merkityksiä vanhuudessa. Gerontologinen sosiaalityö, hoitotyö ja fysioterapia saavat omat katsauksensa.

Kirja ei kuitenkaan keskity pelkästään vanhuuteen, vaan ikääntymistä käsitellään myös työn ja työelämän näkökulmasta, miten ikääntyvän työvoiman työkykyä voidaan ylläpitää ja työhyvinvointia edistää. 

Teos on todellinen runsaudensarvi kaikille vanhenemisesta ja vanhuudesta kiinnostuneille. Monipuoliset artikkelit innostavat ja virittävät ajattelua. Teos sopii niin tutkijan ja kehittäjän, virkamiehen kuin käytännön ammattilaisenkin käteen. Ja mikä parasta, kuka tahansa Matti tai Maija Meikäläinenkin voi löytää kirjasta kiinnostavaa luettavaa ja omassa elämässään onkeen otettavaa.

Seuraavaksi olisikin tarpeen vielä syvemmin tarkastella gerontologisen tietouden ja ikäosaamisen tarvetta ja levittämistä koko yhteiskunnassa. Elämä kun ei pitene vain lopusta, vaan myös keskeltä. 

Rantanen, T., Kokko, K., Sipilä, S., Viljanen, A. (toim.) 2022. Gerontologia. 5., uudistettu painos. Duodecim.

 Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023

Viiden sormet ohjeet aivoterveyteen

Arja Jämsén

Muistisairaudet ja terveellinen elämä ovat lähes päivittäin lehtien otsikoissa. Jutuissa annetaan viisi vinkkiä, joilla estät muistisairauden tai luetellaan kuusi pahinta riskitekijää. Informaatiotulvasta huolimatta ihmiset taitavat kuitenkin sisäistää aivoterveyden salat huonosti. Lehtijutut enemmänkin ehkä pelottavat kuin motivoivat omakohtaiseen aivoterveyden edistämiseen. 

Miia Kivipellon ja Mai-Lis Helléniuksen tietoteos ”Aivoterveys” sen sijaan avaa aivojen ja muistin toimintaa sekä aivoterveyden kytkentöjä selkeästi ja kiinnostavasti. Tekijät ovat lääkäreitä ja professoreita Karoliinisessa instituutissa Tukholmassa. Kivipelto on myös Itä-Suomen yliopiston professori ja maailman huippuja alallaan.

Aivoterveys-kirja perustuu tutkittuun tietoon ja on ilmestynyt alun perin ruotsiksi. Teoksen ja kirjoittajien tutkimustausta ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti ymmärrettävää. Päinvastoin tutkimusperusteisuus vahvistaa luotettavuutta ja lisää lukijan mielenkiintoa. Kirja perustuu laajaan uraauurtavaan Finger-tutkimukseen, jonka tulokset ovat levinneet ympäri maailman.

Tosiasia on, ettei muistisairauksiin ole vielä toistaiseksi parantavaa hoitoa. On kuitenkin lohdullista, että Finger-tutkimuksen mukaan sairauksien riskiä voi itse kukin elämäntapavalinnoillaan pienentää. Kirjassa korostetaan myös, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa aivoterveelliset muutokset elämässään.

Mitkä sitten ovat ne Finger-tutkimuksen ja elämäntapaohjelman ”viisi sormea”, joista aivoterveyden edistäminen ja muistisairauksien riskien pienentäminen lähtevät? Ne ovat 1) terveellinen ruokavalio, 2) liikunta, 3) aivojumppa ja 4) sosiaalinen aktiivisuus sekä 5) sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hallinta. Helppo muistisääntö on, että kaikki viisi sormea tarvitaan. Kirjassa puhutaan ”monitekijäisestä elintapainterventiosta”, kyse on monesta eri asiasta.

Ravinnosta, liikunnasta ja elintavoista on maailma tietoa pullollaan. Kirjan mukaan esimerkiksi Ruotsissa ilmestyy yksi keittokirja joka päivä. Tarvitaanko vielä yksi kirja elintapaohjelmineen? Kyllä tarvitaan! Kivipellon ja Helléniuksen Aivoterveys-kirjan ansiona on tutkimusperusteisuuden yhdistäminen arkeen. Tieto ja ohjeet ovat helposti sovellettavia eivätkä karkota lukijaa.

Finger-tutkimus korostaa, että ravinnon ja liikunnan rinnalla elämässä pitää olla merkityksellisyyttä, älyllisiä virikkeitä sekä sosiaalisia suhteita. Yksinäisyyden on todettu olevan yksi muistisairauksien riskitekijöistä, ja sosiaalinen vuorovaikutus puolestaan on suojaava tekijä.

Kirjaa voi suositella varauksetta kaikille, joita hyvä elämä kiinnostaa, ja ketäpä ei kiinnostaisi. Nuorille ja vanhoille, muistisairautta sairastaville ja muillekin, vaikkei sairautta olisikaan.  Voisin kuvitella kirjan sopivan monenlaisen ryhmätoiminnan tueksi, olipa kyse liikunta-, ruoka- tai muusta harrasteporukasta. Kirjassa muuten on myös herkullinen aivoterveellisten reseptien osasto.

Muistiliitto on osallistunut kirjan kustantamiseen, ja muistiyhdistykset kautta maan soveltavat viiden sormen ohjelmaa toiminnassaan.  

Kivipelto, M. & Hellénius, M.-L. 2022. Aivoterveys. Alkuteos: Hjärnhälsa. Holm & Holm Books. 

Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023

Ikäihmisten digiosaaminen ja elinikäinen oppiminen

 

Arja Jämsén

Digitalisaatioon liittyy suuria toiveita, ja sen odotetaan eri tavoin tehostavan yhteiskunnan toimintoja ja ihmisten arkea. Toisaalta digitalisaatioon liittyy uhkaa ja pelkoa syrjäytymisestä sekä yhteiskunnan kahtiajakautumisesta.

Ikäihmiset näyttäytyvät usein digimaailman häviäjinä. Uusi teos Ikäihmiset digiyhteiskunnassa. Elinikäisen oppimisen mahdollisuudet (2022) ei vähättele uhkia, mutta nostaa esille ikäihmisten voimavaroja ja taitoja sekä oppimisen mahdollisuuksia.

Ikäihmiset yhteiskunnassa -teos lähestyy teemaa laaja-alaisesti. Osa kirjoittajista on kasvatustieteilijöitä, osa tulee ikääntymisen, hoivan, sukupuolen sekä työelämän tutkimuksen ja kehittämisen kentiltä. Joukossa on useita väitöskirjatutkijoita ja teoksessa esitetään runsaasti aikaisemmin julkaisemattomien tutkimusten tuloksia. Ikäihmiset pääsevät myös itse eloisasti ääneen kysely- ja haastattelututkimusten kautta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Kokemuksia digitaalistuvasta yhteiskunnasta -osio kuvaa ikäihmisten kokemuksia teknomaailmasta ja muun muassa korona-ajan vaikutuksia. Toisessa osiossa käsitellään ikäihmisten digitaalisen osaamisen ja medialukutaitojen tukemista. Kolmas osio keskittyy ikäihmisiin vertaisohjaajina ja -ohjattavina, eri vertaisopastustyyleihin ja vertaisopastusprosessiin. 

Digiosaamista ei nähdä kansalaistaitona

Mielenkiintoinen tieto on, että Suomessa erityisesti 65–74-vuotiaiden internetin käyttö ja sosiaalisen median seuraaminen lisääntyivät vuonna 2020 verrattuna aikaisempiin vuosiin. Syyksi arvellaan koronan aiheuttamia poikkeusaikoja. Tilastoinnissa on merkittävä puute kaikkein vanhimpien osalta, sillä yli 90-vuotiaiden kohdalta tieto puuttuu. Todellinen digikuilu lieneekin tässä, vanhojen ja ”vanhojen vanhojen” välissä.

Teoksessa vahvistetaan havainto, että ikäihmisten digioppiminen ja taitojen päivittäminen ovat jääneet ihmisten itsensä ja järjestöjen varaan. Perheenjäsen tai muu läheinen on ikäihmisen tavallisin digituki. Ammattilaisten ja kaupallisten palveluiden tarjoama tuki tulee kakkosena.

Ikäihmisten digiosaamista ja digiosaamista kansalaistaitona ei ole toistaiseksi nähty tärkeäksi. On kuitenkin selvää, että digiteknologian käyttö voi lisätä myös ikäihmisten hyvinvointia, tarjota sosiaalista tukea ja viihdykettä sekä mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen. Puhumattakaan siitä, että yhä useammat palvelut ovat verkossa, linkin takana.       

Yhteiskunnan digitaalistuminen koskettaa myös ikäihmisiä. Teos korostaa ikäihmisten digiosallisuuden tärkeyttä ja oikeutta elinikäiseen oppimiseen. Ikäihmiset ovat erilaisia digiosaamiseltaan ja oppimistaidoiltaan ja siksi tarvitaan monipuolista digitukea. Myös vertaisopastuksen tyyleihin teos tarjoaa oppimisteorioiden pohjalta uusia näkökulmia.

 

Korjonen-Kuusipuro, K, Rasi-Heikkinen, P., Vuojärvi, H., Pihlainen, K. & Kärnä, E. 2022. Ikääntyvät digiyhteiskunnassa. Elinikäisen oppimisen mahdollisuudet. Helsinki: Gaudeamus. 

Artikkeli on julkaistu helmikuussa 2023 ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 1/2023.