Epätarkkoja muistikuvia 60-luvulta

Jo viidettä viikkoa kotoilua karanteenissa. Kun ulkoisia virikkeitä on vähän, ajatukset solahtavat kuin itsestään vanhoihin aikoihin. Aamulenkillä kuusien suhina toi mieleen tien lapsuuden kotiin. 

Maantietä reunustivat isot vanhat kuuset. Oksat heiluivat ja heittivät varjoaan pimeässä aamussa, kun menin kouluun. Koulumatka ei ollut pitkä, mutta ekaluokkalaista pimeä pelotti. Kolme vuotta nuorempi veli lähti usein saattamaan. Nelivuotias oli seitsenvuotiaan turvana eikä pelännyt mitään.  

Facebookissa on ryhmä ”Lapsuus 60-luvulla”, johon ihmiset postaavat tarinoita ja valokuvia omasta lapsuudestaan 60-luvulla. Kuvat kertovat perhejuhlista, rakkaimmista leluista, kesälomista, koulun alkajaispäivistä eri puolilta Suomea. Kuvat ovat usein epätarkkoja ja haalistuneita, mutta ne henkivät ajasta ja ajanhengestä jotain yhteistä. Valoa ja luottamusta, iloa ja selviytymisen tunnetta, viattomuutta, uskoa tulevaisuuteen. Eteenpäin mennään! On kuvia talon rakentamisesta, perheen ensimmäisestä autosta, lomamatkasta, uudesta vauvasta. 

Oman albumini vanhat kuvat ovat tihruisia. Lapsuuteni perhe, elämä alussa. Heijastavatko kuvat rakkautta tai yhteisyyttä? Luulen niin näkeväni tai haluan ainakin uskoa niin. Siitäkin huolimatta, ettei sellaista sanaa ainakaan meillä koskaan ääneen lausuttu. Sanat anteeksi, kiitos ja ole hyvä olivat myös harvinaisia. ”Heh” oli savolainen lyhenne ja kehotus ”ota, ole hyvä”. 

Ei silloin ollut tapana puhua tunteista. Nyt myöhemmin aikuisena huomaan ja tunnistan lapsuudestani monia merkkejä rakkaudesta, joka ilmeni pieninä arjen tekoina. Äiti laittoi talviaamuina villasukat ja lapaset ennakkoon patterille, jotta sain lämpimät sukat jalkaani kouluun lähtiessäni. Isä vei joulupukin kirjeet metsään halkopinon väliin ja lankkasi talvikenkäni aamuksi. 

Saunassa äiti piti minulle päässälaskuharjoituksia. Ei hänellä ollut mitään erityistä tarkoitusta treenata matematiikkaani, vaan minä itse halusin ja nimenomaan saunassa, koska silloin voitiin käyttää isompia lukuja. Käytettävissä kun olivat varpaat sormien apuna. Kinusin harva se ilta äitiä kyselemään englannin ja ruotsin sanoja. Hän tenttasi sanoja, vaikka oli väsynyt eikä hän ei osannut kieliä. 

Yritin joku vuosi sitten äänittää puhelimella kotikuusten huminaa. Ei se onnistunut, mutta yhä kuulen sen äänen kaikissa humisevissa kuusissa. 

Pieniä valokuvia, arkisia tekoja, isoja henkisiä eväitä. Näillä mennään.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi)