Ihmisen ikävä toisen luo

Mieleen tupsahti tapahtuma ajalta ennen koronaa. Pari kuukautta siitä vasta on, kun emme arkailleet tuntemattomien ihmisten kohtaamista. Istuin arkiaamuna erään kaupungin kirjastossa odottelemassa kokouksen alkua. Vieressäni istui noin kuusikymppinen mies lataamassa puhelintaan, minä selailin lehteä. Ei siinä mitään ihmeellistä.   

Sitten lehtihyllylle tuli eläkeläisrouva, joka kiinnitti miehen huomiota. Tilanne sähköistyi. Kohta mies rouvalta kysymään, että tunnetaanko me, olet niin tutunnäköinen. Ja siitä alkoi keskustelu, jota sain seurata oman lehteni takaa.

Mies ja nainen kävivät läpi sukujuuret, asuinpaikat ja nykyiset elämäntilanteensa. Kävi ilmi, että molemmat elivät tällä hetkellä sinkkuina. Keskustelun päätteeksi mies ehdotti tapaamista, sillä olisi niin kiva jutella enemmän. He sopivat treffeistä, tavataan illalla kahdeksalta! Paikka oli rouvan ehdottama baari. 

Haluaisin niin tietää, miten kanssakäyminen jatkui. Jäin ihailemaan vuorovaikutuksen luontevuutta ja ihmisten aitoutta. He kertoivat toisilleen elämän pettymyksistään ja ihmisen ikävästään. Aamulla klo 9 kirjaston lehtihyllyjen välissä. Mielessäni alkoi soida Juicen Syksyn sävel ”pane käsi käteen, ollaan hiljaa”.

Koronaeristäytyminen voi olla yksinäiselle ihmiselle vaikeaa aikaa. Moni vanhus on tottunut päivittäin istuskelemaan kauppakeskuksen aulassa ja tapaamaan siellä tuttuja ja tuntemattomia. Ajankuluksi on seurattu ohikulkijoita ja höpötelty kanssatovereiden kanssa asiasta ja asian vierestä. Jotkut eläkeläisporukat ovat tavanneet toisiaan säännöllisesti aamukahvilla tutussa kahvilassa. On juotu hyvät piirakkakahvit ja ratkottu lehden kymmenen kysymystä. Puhumattakaan kantakuppilan jengistä, joka on tottunut viettämään iltansa tutussa sakissa oluttuopin äärellä pelaten biljardia tai heittäen tikkaa. 

Samaan aikaan korona on sulkenut kaikki avoimet kohtaamispaikat ja ryhmätoiminnot. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että mieleen tulee ”livahtaa” kauppaan tai muuten vaan kulmille ihmisiä näkemään. Nyt pitääkin ottaa käyttöön kaikki mahdolliset keinot olla muilla, turvallisilla tavoilla yhteyksissä. Nyt peliin peruspuhelimet, kuvapuhelimet ja sosiaalinen media! Mikä ettei vanhanajan postikortti tai kirjekin ilahduttaisi kaveria. 

Yhteisyyttä pitää nyt rakentaa ja pitää yllä toisella tavoin. Sosiaalisessa mediassa mukava seurata, miten luovasti ihmiset korona-aikaansa viettävät. Kuvat jumpista, leipomuksista, villasukista tai metsäretkistä ilahduttavat ja kertovat, että täällä ollaan ja vielä täältä tullaan.    

    

Omaksi koronatavaksi ovat tulleet aamuiset lenkit kaupungin reunamilla. Vastaantulijoiden ohituksessa muistetaan turvavälit. Usein ihmiset kuitenkin ottavat katsekontaktia, monesti hymyilemme. Minulle se kertoo, että samassa veneessä ollaan. 

Kerran tuli vastaan eräs tuntematon rouva, joka pysähtyi ja kysyi, mitä sinä tästä kaikesta ajattelet. Juttelimme pitkään ajankohtaisista uutisista, tulevaisuuden näkymistä ja ostosvinkeistä, joilla voi pidentää kaupassakäyntiväliä. Lopuksi rouva totesi, että tämä juttelu pelasti koko päivän. 

Otsikko: Ihmisen ikävä toisen luo. Mikko Alatalo 1980. 

 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén