Kotona pysymisen taito

Koti on näinä sosiaalisen eristäytymisen aikoina noussut arvoon arvaamattomaan. Lehdet pullistelevat ohjeita ja ideoita, mitä kaikkea kotona voi tehdä. Kansalaisia innostetaan esimerkiksi siivoamaan kaappeja, leipomaan, sisustamaan, vaihtamaan kukkamultia. Tämä kaikki on hyödyllistä ja mukavaakin.

Samaan aikaan kotikaranteenilaisille tarjoutuu halutessaan mahdollisuus pieneen ihmiskokeeseen. Voimme kurkistaa ja ehkä jopa yrittää samaistua sellaisen ihmisen elämään, jolle kotona pysyminen on normaalia arkea. Tällaistako se olisi, jos en pääsisi ulos? Istuisin yksin kotona, kukaan ei kävisi tai ehkä joku heittäisi ruoka-annoksen ovelle.

Kävin vuosi Helsingin taidemuseossa HAMissa katsomassa näyttelyn, jonka teema oli ”näkymättömiin pyyhitty vanhuus”. Näyttelyssä oli taulujen lisäksi esillä Pasi Aution pysäyttävä videoteos Aarnesta, yksinasuvasta vanhasta miehestä. Aarne makaa päivästä toiseen paikallaan sängyssä. Hän näkee ikkunastaan talon parkkipaikalle ja seuraa säätä, vuodenaikojen vaihtumista, lintuja. Hän puhuu itsekseen, jotta kuulee edes jonkun äänen. Kukaan ei käy.  

Yksinasuminen yleistyy. Suomessa melkein puolet (44 prosenttia) yli 75-vuotiaista asuu yksin ja suurin osa aivan onnellisena. Yksinasuminen ei ole samaa kuin yksinäisyys eikä 75 vuoden ikä tarkoita toimintakyvyttömyyttä. Moni ikääntyvä on kuitenkin yksinäinen ja kaipaisi arkeensa seuraa, ehkä apua ja tukeakin.  

Ympäristöministeriö on aloittamassa ikääntyneiden asumisen toimenpideohjelmaa vuosille 2020–2023. Tavoitteena on pyrkiä ennakoimaan asumisen muutoksia ja lisätä ikäystävällisiä asumisvaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön virkamies kertoo, että hoitajamitoitus nostaa esille välimuotoisen asumisen tai ”hybridiasumisen” tarpeen (Karjalainen 5.3.2020). Tällä viitataan kotona asuviin ikäihmisiin, jotka kaipaavat nykyistä tukevampaa palvelua, mutta eivät tarvitse palveluasumista. Jutussa todetaan, ettei tästä ole Suomessa keskusteltu.  

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Senkin uhalla muistelen vanhustyön ja ikäasumisen vahvaa kehittämisen aikaa reilut kymmenen vuotta sitten. Pohjois-Karjalassa varsinkin Lieksassa otettiin ikäasumiseen uusi suunta. Kaupunkiin perustettiin useita ryhmäkoteja muun muassa tyhjiksi jääneisiin kerrostaloasuntoihin. Niitä kutsuttiin tuttavallisesti kimppakämpiksi tai mummokommuuneiksi. 

Mummokommuunit olivat asumista kodin ja laitoksen välissä. Työ sai laajalti kiitosta vanhuksilta, omaisilta ja työntekijöiltä sekä herätti myönteistä kiinnostusta kautta valtakunnan. Muun muassa Seura-lehti (46/2010) otsikoi monen aukeaman juttunsa ”Mummokommuunin lempeä arki” ja Kuntalehti (16/2010) ”Pienkoti tarjoaa turvaa kerrostalossa”. Eksoottinen lieksalainen yhteisöasumisen esimerkki oli myös Ruunaan metsätyömieskoti. 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Tälläkin hetkellä on meneillään hyvää kehittämistyötä, jossa parhaimmillaan osataan hyödyntää aiemmat kehittämiskokemukset ja opetukset.     

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa Ikäystävällisyys-kolumnipalstalla 16.4.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén