Mummolle kaveri ja maajussille morsian

Maaseudun ihmisten yksinäisyyttä on aikojen saatossa pyritty ratkaisemaan monin tavoin. Emäntäpulan vaivaava poikamies on hakenut rivakkaa, lypsytaitoista naisihmistä lehti-ilmoituksella. Kymmenet tuhannet maaseudun ihmiset laittoivat 80-luvulla maatalousnäyttelyissä toivonsa IEVA-tietokoneohjelmaan. Nyt paria haetaan tositelevisio-ohjelmissa.   

Yksin asuminen on aikamme ilmiö niin maalla kuin kaupungissakin. Suurperheet ja monen sukupolven asumisyhteisöt ovat historiaa. Eliniän pidentymisen myötä todennäköisyys yksinasumiseen kasvaa. Maaseudun yksinasuvat eivät ole yhtenäinen joukko, on keski-ikäisiä ja vanhoja, miehiä ja naisia, työssäkäyviä, työttömiä ja eläkeläisiä. Suurin osa maalla asuvista yksineläjistä on miehiä. Yksinasuvat naiset asuvat taas enimmäkseen kaupungissa.  

Yksinasuminen ei tarkoita, että ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi. Yksinasumiseen voi kuitenkin liittyä myös yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteita. Varsinkin ikääntymisen myötä asumiseen ja elämiseen voi tulla yksinäisyyden lisäksi arkisia pärjäämisen ongelmia.

Onko yksinäisyys maalla sitten ongelmallisempaa kuin kaupungissa? Väittäisin, että on. Maalla asuminen on usein työläämpää, vaatii työtä ja jaksamista. Luonto yllättää ja jättää maalla asujan myrskyn tai lumen armoille. Maalla toinen ihminen on useamman mutkan takana kuin kaupungissa. Matkat ovat pitkät ja julkiset kulkuyhteydet harvanlaiset.

Mikä olisi luova ratkaisu vanhusten kotona asumisen tueksi maaseudulla? Millainen voisi olla keskinäisen tuen ja yhteiselon muoto, joka olisi kevyt, turvallinen, toimiva ja luotettava tilanteessa, jossa ei vielä tarvita virallista kotiapua, mutta kuitenkin jotain arjen sujumista varmistavaa ja turvaavaa apua ja tukea?

Toimisiko yhdistelmä liikkuvat palvelut, maaseudun mökkitalkkaripalvelut ja epävirallinen naapuriapu? Ja palvelupaletin pitäisi tietysti vielä sopia eläkeläisen kukkarolle. 

Monia toimivia kotikutoisia asumismuotoja on käytössä. Monen maaseudun vanhuksen kotona asumisen turvaa kotona asuva tytär tai poika. On aika tavallista, että ns. peräkamarin poika usein auttaa oman vanhempansa lisäksi useaa naapuruston vanhusta, hoitaa kauppa-asiat, lämmitykset, lumityöt. On huomattu, että kun tällainen työikäinen omainen ”aktivoidaan” työmarkkinoille, moni naapuruston vanhus jää vaille arjen tukea eikä enää pärjääkään. Tässäkin on yksi maaseudun hankalista yhtälöistä.

Usein nämä luovat ratkaisut ovat epävirallisia ja omatekemiä, luonnostaan syntyneitä. On aina pidetty naapuria silmällä, seurattu, että kaikki on hyvin. Joskus on sovittu päivittäisestä soittelusta ja seurataan, syttyvätkö valot, nouseeko piipusta savu.

Minulla on unelma: Maaseudun asukas voi halutessaan elää ja asua kotikonnuilla myös vanhana. Löytyy uusia asumisen ja elämisen tuen muotoja, joissa julkisen sektorin palvelujärjestelmä ja epävirallinen naapuriapu löytävät toisensa. 

 Kirjoitus on julkaistu aiemmin 3.5.2021 sanomalehti Karjalaisessa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén