Tunteita ja käsidesin tuoksuja

Käsidesien aromaattiset tuoksut ovat viime aikoina voittaneet perinteisen hyttyssuihkeen lemahduksen. Osa käsideseistä on miellyttävää vaahtoa, osa tahmeaa ja sairaalanhajuista, osa vetistä, roiskahtavaa, ei-minkään hajuista, joku taas etikkaisen kirpeää. Joskus käsidesin lemu on niin sitkeässä, ettei hajusta pääse eroon moneen päivään.

Tuoksujen lisäksi tunteet ovat kevään aikana ryöpsähdelleet äärestä laitaan. Ikäihmiset ovat kokeneet erityistä tunteiden myllerrystä. Poikkeusolojen julistaminen oli järkytys monelle ikäihmiselle ja myös omaiselle.

Pysy kotona -ohjeistus levisi käskynä kautta maan. Suurin osa ikäihmisistä taipui muuttuneeseen tilanteeseen nurisematta. Niin minäkin, jo 60-luvun kansakoulussa esivaltaa kunnioittamaan ja tottelemaan opetettu. Minun oli helppo ymmärtää, että nyt tarvitaan riskiryhmien erityistä suojelua virustartunnoilta. Riskiryhmäläisiä ovat kaikki, joilla on sairauksien tai iän takia heikentynyt vastustuskyky.    

Osa ikäihmisistä koki ikään perustuvat rajoitukset syrjivinä, alistavina, loukkaavina ja traumaattisina. Tilanteesta revittiin myös kitkerää huumoria: Esimerkiksi ”en ole vielä 70 vuotta, vaikka siltä näytänkin” tai ”kovennettua tuli”. Totta onkin, että viestintä epäonnistui. Sen ovat myös viranomaiset itse myöntäneet jälkeenpäin. Ohjeistukset ja suositukset välittyivät ehdottomina käskyinä.

Tutkailin myös omia tunteitani. Alkujärkytyksestä toipui nopeasti ja arjen uudet koronarutiinit löytyivät helposti. Miten ihanaa olikin päästä ”ulos” lenkille, kauppaan tai saunavuorolle alakertaan. Toisaalta minusta löytyi myös koronakyttääjä, joka kavahti kaupassa liian lähelle tulijaa tai paheksui yskijää ja riskeistä piittaamatonta kanssakulkijaa.

Äkkiä mieli kuitenkin rauhoittui, ja uusi elämä alkoi tuntua ihan kivalta. Verkkareilla pärjää ja hiukset saavat kasvaa. Nyt ei vaivannut edes FOMO (fear of missing out), en jää mistään paitsi, koska ei missään ole mitään. Tässä mielessä korona lisäsi tasavertaisuutta, eivät muutkaan matkustele tai vietä vilkasta vapaa-aikaa. Sosiaaliset suhteet löytyivät somesta, missä tulikin vietettyä aikaa niin paljon, että kipeytyneeseen olkapäähän tarvittiin jo fysioterapeutin apua. Monen muun tavoin löysin luontoretket, kotijumpan ja leipomisen.

Suureksi ongelmaksi näytti nousevan se, etteivät ihmiset päässeet ulkomaan matkoille, ravintoloihin ja muihin huvituksiin. Osa suomalaisista naureskelikin hämmentyneenä, että heidän normaalia arkeaan nimitetään nyt ”karanteeniksi”. Se, mikä korona-aikaan näyttäytyi osalle ihmisistä henkilökohtaisena uhrauksena ja elämän rajoittamisena, on monelle normaalia perusarkea.

Liian monen ikäihmisen juttukaverina ovat omat pelargoniat ja seuraa pitää televisio. Liian moni yksinäinen ja pienituloinen ikäihminen kaipailee yhä vapautusta ”karanteenista” ja helpotusta ja virkistystä arkeensa.  

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisen Ikäyställisyys-kolumnipalstalla 26.7.2020. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén

Markkinarako

Markkinapuheessa puhutaan kolmannesta iästä ja Silver Economysta. Eläkkeelle jäävät eivät ole vanhuksia, maailmalla heidät tunnetaan nimillä WHOPs (wealthy, healty, older people) ja YOLD (young old). Ikäluokka, joka on aina muuttanut maailmaa, muuttaa nyt taloutta (Mielipidekirjoitus Laamanen &Piispanen 28.5.2020)

Aktiivista työelämän jälkeistä aikaa elää aiempaa aktiivisempia, terveempiä, koulutetuimpia ja ostovoimaisempia ihmisiä. Heillä on aiempia sukupolvia enemmän vapautta toteuttaa toiveitaan liittyen asumiseen, liikkumiseen, terveyteen, virkistäytymiseen ja uuden oppimiseen.

Sanotaan, että tästä Silver Ecomonysta hyötyvät ne yritykset, jotka huomioivat ikäihmisten kasvavat tarpeet tulevaisuuden strategioissa. Tämän ryhmän ostovoima on nyt jo merkittävä ja tulee koko ajan kasvamaan.

Veromaksajat ry:n mukaan eläketulot ovat kasvaneet viime vuonna ja pienten eläkkeiden ostovoima on vahvistunut. Nyt Suomessa on yli kaksi miljoonaan yli 55-vuotiasta ja miljoona yli 65-vuotiasta. Tämän vuosikymmenen aikana eläkeläisten määrä kasvaa vielä neljännesmiljoonalla. Tämä on joukko, jonka tarpeita ja toiveita ei markkinoiden kannata sivuuttaa.

Iäkkäiden kulutuskäyttäytymisestä tiedetään vähän, koska heidän ostopotentiaaliaan ei ole pidetty merkityksellisenä. Erään tutkimuksen (Wilska Jyväskylän yliopisto) mukaan yli 60-vuotiaat ja erityisesti naiset ovat ekologisempia kuluttajia.

Itse odottaisin markkinoilla uudenlaisia ja enemmän yksilöllisesti räätälöityjä palveluja ja tuotteita. Nyt markkinoilta puuttuvat ns. väliasteen palvelut, esimerkkinä vaatekaupat. Palvelutarpeen lisääntyessä ikäihmisten vaatetustarpeet muuttuva asteittain. Tarvitaan muodikkaita, mukavia ja väljiä vaatteita, jotka mahdollistavat vaikka vaippojen käytön tai jalan mukaan mukautuvia kenkiä.

Oman äidin ollessa tehostetussa palveluasumisessa vaatteet hankittiin seniorkaupasta, jonka valikoivat olivat rajoittuneita ja vähän epämuodikkaita.  Ikääntyessä itse haluaisin asioida samoissa kaupoista, joissa nytkin asioin. Toiveeni on, että nykyiset kaupat voisivat huomioida monipuolisesti myös ikääntyvien muuttuvat tarpeet.

Kolmatta ikää elävät kaipaavat heille suunnattuja palveluja ja tuotteita, joiden kehittämisen parhaita konsultteja he itse ovat. Pieneen kulutukseen ja suppeisiin valikoimiin tottuneina he eivät osaa vaatia, vaan tyytyvät massatuotteisiin. Uskon, että yritykset, joka todella haluavat tuottaa tälle ikäryhmälle hyvin suunniteltuja tuotteita, tulevat menestymään.

Oman lähipiirini näkökulmasta olen listannut palveluja, joiden suunnittelussa tarvitaan ikäihmisten näkökulmaa:

-         Opaskylttien numerointi ja koko; esimerkkinä junan vaunujen numerointi tai pankkiautomaatit

-         Opasteiden, mainosten yms. värimaailma. Tutkimustietoa on saatavilla ikäihmisten näkökyvyn muuttumisesta.

-         Pakkausten koko; esimerkkinä karamellit tai oluttölkit. Kuitenkin entistä suurempi osa väestöstä asuu yksin tai kahden hengen talouksissa.

-         Pakkausten avausmekanismit; ikääntyessä pakkausten avaaminen on entistä hankalampaa. Oma kauhukuvani on, että en saa käsillä auki viinipulloa tai juustopakkausta.

-         Kertakäyttövaatekulttuurin rinnalle ekologisempia vaihtoehtoja. Tämän hetken eläkeläiset ovat eläneet puutteen ja niukkuuden ajan. He panostavat laatuun ja ovat valmiit maksamaan enemmän.

 Suurten markettien rinnalle tarvitaan pieniä kauppoja, joissa ei ole tarpeen kävellä kilometritolkulla ja joiden yhteydessä on samalla saatavissa myös muita oheispalveluja.

Kolmas ikä haluaa olla markkinarako, jossa myös eettiset ja ekologiset seikat on huomioitu. Tietoisina kuluttajina haluamme olla itse määrittelemässä mihin ja miten käytämme eläke- euromme. Meitä kannattanee kuunnella!

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela

Mitäs me, onnelliset ikäihmiset

Jo parina vuonna peräkkäin Suomen on uutisoitu olevan maailman onnellisin maa. Tässä YK:n kyselyssä onnellisuutta mitataan bruttokansantuotteella, sosiaaliturvalla ja vapaudella. Näillä mittareilla Suomi ja muut pohjoismaat pärjäävät hyvin. Pohjoismainen hyvinvointivaltio takaa kansalaistensa onnea ja elämänlaatua.

Entä pohjoiskarjalaiset ikäihmiset, ovatko he maailman onnellisimpia lajissaan? Äkkivilkaisulla pohjoiskarjalaisen vanhuuseläkeläisen taivaalla on pilviä. Ensinnäkin meitä on (liian?) paljon, yli 75 vuotta täyttäneitä on täällä enemmän kuin maassa keskimäärin. Sen lisäksi täkäläisten ikäihmisten palvelujen tarve ylittää maan keskitason.  

Tilastot kertovat, että pohjoiskarjalaisille ikäihmisille ovat tuttua korkea sairastavuus, pienet tulot, pitkät etäisyydet ja yksinäisyys. Noin kolmannes yli 75-vuotiaista kokee, ettei saa tarpeeksi apua arkeensa. Siun soten sosiaali- ja potilasasiamiehen raportista voi lukea tuoreimmat huolenaiheet. Pohjoiskarjalaiset ovat valittaneet erityisesti riittämättömästä hoidosta ikäihmisten asumispalveluissa. On liian vähän henkilökuntaa, ei pääse ulos, koetaan epäasiallista kohtelua. 

Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin karut tilastoluvut kertovat. Jos onnellisuutta tarkastellaan iän mukaan, kaikkein onnellisimpia suomalaisia ovat Ylen teettämän tutkimuksen mukaan yli 60-vuotiaat. Ja tyytyväisyys omaan elämään senkun kasvaa iän myötä. Tähän on vaikea löytää yhtä selitystä, ja yksilölliset erot ovat suuria. 

Eläkeläisen arki on usein kutakuinkin tasapainossa. Tässä sitä hyssytellään, oli äidilläni tapana sanoa, kun kuulumisia kyselin. Tällä hän tarkoitti tasaista ja kotoista elämää, johon iloa ja onnea toivat monet pienet ja arkiset asiat. Velat oli maksettu, ja eläke riitti toimeentuloon. Parasta elämässä olivat perhe, lapsenlapsi, ystävät, mukava puuhastelu mökillä. Moni myös ajattelee, että aina se eläkkeellä olo nykytyöelämän voittaa.   

Pohjois-Karjalassa elämisen ja asumisen hyvinä puolina mainitaan lähes aina luonnon läheisyys. Metsät ja marjamaat ovat lähellä. On helppoa liikkua ja harrastaa. Hiljaisuutta ja rauhaa riittää ihan lähietäisyydellä. 

Rohkenevatpa jotkut mainita onnen lähteeksi myönteisen elämänasenteen. Ilo pintaa vaik syvän märkänis!    

Pohjoiskarjalaisen ikäihmisen elämästä näyttää näin valottuvan kaksi hyvinkin erilaista kuvaa. Tilastonumerot kertovat ongelmista, vaikeuksista ja ankarista elämänoloista. Toisaalta kun katsotaan numeroiden taakse, löytyy paljon hyvää oloa ja tyytyväisyyttä, iloa ja välittämistä. 

Ehkä onkin niin, että tarvitaan erilaisten kuvien ristiin valotusta. Vanha totuus on, ettei ole yhtä totuutta. Ei myöskään ole yhtä kuvaa pohjoiskarjalaisesta ikäihmisestä, vaan meitä on moneksi. Tämä on hyvä muistaa, kun ikäystävällistä mallimaakuntaa rakennetaan. 

On tärkeää kuulla maakunnan ikäihmisiä ja tuottaa tietoa monin eri tavoin, jotta saadaan näkyville koko elämän kirjo. Sen pohjalta voidaan sitten miettiä, mitä tarttis tehdä. 

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällisyys-palstalla 14.6.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén (kotialbumi)

 

Avatut vai suletut ovet

Ikä-ihmisten rajoituksista kirpoava keskustelu on saanut ulottuvuuden myös vanhus -käsitteen uudelleen määrittelyyn. Ikiaikainen vanhuksen määrittely oli 65-vuoden ikä eli virallinen eläkeikä. Se määritteli väestön työmarkkinakansalaisiksi ja sen ulkopuolella oleviksi. Tänä päivänä 65-vuotias ei ole vanha ja eläkkeelle lähdetään joustavasti. Sosiaali- ja terveydenhuollon hoivapalveluissa puhutaan iäkkäistä ja kohderyhmänä ovat yli 75-vuotiaat.  Ministeri Krista Kiuru heitti vielä rajoituksiin liittyviin keskusteluihin 79-vuoden ikärajan.

Näiden rajoitusten myötä ikäihmisten elämän moninaisuus on ollut paljon esillä, mikä on hyvä asia sinänsä. Monesta tuutista on tullut tietoa ja ymmärrystä, että pelkkä ikä on äärimmäisen huono määrittäjä ovien sulkemiselle. Koronarajan asettamista 70-vuoden ikään on perusteltu vain ja ainoastaan terveydellisillä syillä. Samalla tästä rajasta on tullut merkittävä yhteiskunnallinen ja vanhuspoliittinen asia.

Saska Saarikoski kirjoitti kolumnissaan (HS 3.5.2020) koronaviruskriisin olevan eri sukupolville erilainen. Hänen mukaansa moni seiskakymppinen kokee muuttuneensa koronan aikana vapaasta subjektista käskettäväksi objektiksi.  Nämä ovat todellisia tunteita ja rajoitukset iskevät suoraan itsemääräämisoikeuden keskiöön. Tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Itsemääräämisoikeus näyttäytyy kaikissa arjen askareissa kuten kaupassa käynnissä. Iäkäs tätini kertoi tuohtuneena, miten naapuri ei osannut ostaa jauhelihaa. Ostoskassissa oli täysin väärän rasvaprosentin lihaa! Kun tapasin hänet monien karanteeniviikkojen jälkeen, hänen suurin ilonaiheensa oli, kun poika vei hänet kauppaan ja hän pääsi itse valitsemaan tavaroita. Hän pääsi käyttämään itsemääräämisoikeuttaan.

Tästä kokemuksesta oppineena yritän olla mahdollisimman tarkkana, kun toimin ystäväni ruokakuskina. Meille jokaiselle muodostuu omat ostos- ja ruokatottumukset. Ikä-ihmiselle, joka on aina tottunut huolehtimaan perheen ruokataloudesta, ostoskassin sisältö ei ole samantekevää. Ystäväni käyttää itsemääräämisoikeuttaan ja kauppalistoissa on tarkat merkit ja ohjeet, mitä tuodaan. Alussa kaupassa meni paljon aikaa juuri sopivien tuotteiden löytämiseen. Muutaman viikon kuluttua toimin kuin kala vedessä.

Pohdin omaa suhdettani itsemääräämisoikeuteen. Pidän ruuanlaitosta ja olen joissakin tuotteissa tarkka, mitä syön ja ostan. Jos minun kauppalistassani lukisi luonnon jugurttia ja lapseni toisi hedelmäpommin, niin kokisin kyllä, miksi toivettani ei kuultu. Mahdollisuus tehdä valintoja oman elämän tai juustomerkin suhteen on oleellinen osa elämän mielekkyyttä.

Suuret ikäluokat (70-79- vuotiaat) ovat tottuneet, että mikään ei tule helpolla. Saavutettu hyvinvointi on vaatinut ponnisteluja ja sitkeyttä. Palkinnot eivät ole tulleet ”mulle kaikki nyt ja heti  ” periaatteella. Saavutukset ovat vaatineet vahvaa tahtoa ja motivaatiota. Eläkkeellä on aikaa, ja useimmille myös taloudellisesti mahdollista luoda elämästään omannäköistään ja omaehtoistaan. On ymmärrettävää, että rajoitteisiin ja suosituksiin on vaikea sopeutua.

Tämä ikäluokka tarvitsee avatut ovet ja väljän häkin. Tunnistan myös omissa ystävissäni vaikeuden sopeutua olemaan avun saajana ja ottamaan palvelua vastaan luontevasti. Olen yrittänyt vakuuttaa ystävääni, että kauppareissut antavat merkitystä oman elämään, eivätkä ole rasitteeksi.

Kun asia on riittävän vaikea, ei ole olemassa yhtä ja ainoaa vastausta. Toisaalta hyväkuntoisten ihmisten rajoittaminen ei tunnu mielekkäältä. Ajattelen, että mitä kaikkea muuta toimintakyvystä ja itsellisyydestä menetetään, jos tämä jatkuu kauan. Toisaalta tunnistan myös oman vastuuni. En halua olla se, joka tietämättäni saatan altistaa ikäihmisen hänet kotonaan tai palvelutasossa tähän salakavalaan tautiin. Näkökulmia suljetuista vai avatuista ovista on helppo esittää, mutta ovien avaamiseen tarvitaan avaimia.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

 

Avautuvia ovia ja leveitä hymyjä

Eilen ihmettelin kävelykadulla kiemurtelevaa pitkää jonoa. Karkkikauppa oli avattu! Sisään otettiin hillitysti muutama asiakas kerrallaan, ja jono piti turvavälit kunnossa. Kaupasta tuli onnellisen näköistä väkeä karkkiämpäreiden kanssa.   

Tänä aamuna kohtasin toisen ihanan näyn. Heti seitsemän jälkeen pieni tyttö polkee vimmattua vauhtia pyörällä vastaan, reppu selässä ja suu leveässä hymyssä. Kun jonkin ajan kuluttua palaan samaa reittiä, tyttö istuu koulun pihalla keinussa ja odottelee kavereiden saapumista. Kello ei ole vieläkään kahdeksaa. 

Olisi kiva tietää, miten muistelemme tätä aikaa sitten joskus aikojen päästä. Lapset muistavat varmasti koulujen sulkemisen, vanhemmat etätyön ilot ja ongelmat, hoitoalan työntekijät uudet ohjeistukset ja työn riskit. Osalle kevät on tuonut konkreettisen huolen työpaikan ja toimeentulon menettämisestä. Yhteydenpitorajoitukset ovat tuottaneet huolta ja surua vanhuksille, jotka ikävöivät läheisiään.   

Korona-aika on läpivalaissut suomalaista yhteiskuntaa, hyvässä ja pahassa. Uudenlaista yhteisöllisyyttä ja toisten ihmisten auttamista on löytynyt yllättävän paljon. Samalla korona on kirkkaasti tuonut esille ihmisten, varsinkin vanhusten yksinäisyyden, digi-taitojen puutteen ja elämän kaikkinaisen haavoittuvuuden.  

Yhteiskunnan sulkeutuminen on tuntunut oudolta ja rassannut kaikkia. Kiinni ovat kahvilat, ravintolat, teatterit, elokuvat, museot. Ei tule kesäfestareita eikä ainakaan ulkomaan lomamatkoja. Ihminen on kuitenkin melko sopeutuvainen. Omassa eläkeläisen elämässä perusarki on soljunut melko ennallaan, ja koronarajoitukset ovat tuottaneet vain ajoittaista ahdistusta ja tuskaantumista. Itse asiassa on ollut hyvä saada muistutus siitä, ettei elämää voi hallita, ei aina mene niin kuin haaveillaan. Ja toisaalta on ollut terveellistä etsiä mielihyvän ja hyvinvoinnin lähteitä pikkuisen eri suunnasta kuin aikaisemmin. Itselleni se uusvanha suunta on ollut luonto. Kevään tuloa on voinut seurata ihan toisella intensiteetillä kuin aikaisemmin.    

Ovia aletaan nyt availla ja suuntautua elämään, jota on alettu kutsua uudeksi normaaliksi. Kukaan meistä ei vielä tiedä, millainen uusi, mahdollisesti kahden metrin yhteiskunta on. Mietin, mitä vanhasta normaalista eniten kaipaan. Eniten huomaan kaipaavani yhteisiä kokemuksia ja niiden jakamista. Kirjoja voit lukea, joo. Elokuvia, konsertteja, balettia, vaikka mitä, voit katsoa verkosta ja kotisohvalta, joo. Mutta virinneistä ajatuksista ja kysymyksistä haluaa keskustella jonkun toisen kanssa. Onneksi on sosiaalinen media. Siellä keskustellaan, kommentoidaan, jaetaan vinkkejä, ideoidaan ja sovitaan turvallisia kirjan vaihtosydeemejä. 

Suurella jännityksellä odotan, millaiset ovat Sodankylän elokuvajuhlat tänä vuonna. Ne ovat olleet minulle jo vuosikausia elämää suurempi tapahtuma, vuoden kulttuurinen ja sosiaalinen huipentuma ja samalla kesän aloitus. Nyt paikalle ei pääse, mutta luvataan, että festivaali muuttaa muotoaan ja tuo sen suoraan osallistujiensa olohuoneisiin. Wau, jään jännityksellä odottamaan. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Eletään tämä kevät näin

Olin ajatellut, etten tällä palstalla kirjoita koronasta jutun juttua. Mutta eihän sitä voi välttää, korona kun on kanssamme, halusimme tai emme.

Jos on elänyt eläkeläisen tasaista perusarkea, ei elämä korona-aikaankaan ole suuresti muuttunut. Käydään lenkillä, luetaan kirjoja ja keitellään perunoita. Varsinkin työn ja toimeentulon osalta osaan olla kiitollinen. Eläke napsahtaa ainakin toistaiseksi entiseen tapaan joka kuukausi tilille, ei ole pelkoa lomautuksesta eikä irtisanomisesta eikä tarvitse miettiä etätöiden ja lasten koulunkäynnin yhteensovittamista.

Ystävien kanssa olemme yhteyksissä digi-keinoilla. WhatsAppi soittaa, ja voihan pieniä kaverilenkkejä kävellä turvavälillä kotikonnuillakin. Ihan huippua oli järjestää oman kirjakerhon kokoontuminen teams-etätyökalulla. Kirjavinkkejä ja lukukokemuksia vaihdettiin ja oltiin henkisesti lähekkäin. Erilaisin turvajärjestelyin on myös kierrätetty kirjoja. Järjestöjen kokoukset ovat hoituneet etäyhteyksillä. Olen löytänyt myös monenlaiset maksuttomat webinaarit. Napakoissa tunnin koulutuksissa on käsitelty muun muassa kriisiviestintää, tiedotteen laatimista ja digi-työkaluja. Tuntuu hyrisyttävän mukavalta, kun kalenterissa on merkintöjä, ”muista webinaari”!

Yhteyksiä ystäviin ja tuttuihin pidetään myös sosiaalisen median kautta. Sen merkitystä ei kannata yhtään väheksyä. Ystävien postaukset omasta etäarjestaan ovat ilahduttavia, huvittavia ja lohdullisia. Samassa veneessä ollaan, näillä mennään. Ei inistä, ei valiteta, vaan eletään tämä läpi. Ei poikkeustila voi iän kaiken kestää.

Korona-aamujen ulkoiluista on tullut minulle jokapäiväinen tapa. Kävelen lähitienoon luonnossa tai menen autolla ulkoilemaan jonnekin kauemmaksi. Joskus on mukana kahvia ja pullaa. Aurinko paistaa yleensä aina aamuisin, ja linnut laulavat takuuvarmasti. Harvoin olen aikaisemmin päässyt seuraamaan luonnon heräämistä kevääseen näin läheltä ja tiiviisti. Korona-ajan tuomaa hyvää omassa elämässäni on myös se, että niukka elämäntapani on nyt entistä niukempi ja harkitumpi. Keittiötumpelo on jopa oppinut pyöräyttämään viikottain herkulliset sämpylät!

Toki läheisten ja ystävien tapaamista on ikävä. Huhtikuussa jäivät väliin yhden ystävän 70-vuotisjuhlat, yhdet 103-vuotisjuhlat, ja kevään ja kesän matkasuunnitelmat jäivät suunnitelman tasolle. Teatteriliput peruttiin, samoin kaikki kesän festarit. Odotettu kissanhoitoviikkokin peruuntui, koska emäntä ei päässytkään matkalle.

Eräs ystäväni sanoi, että on ihan hirveä halipula, ja sitten kun tavataan, niin halataan ainakin puoli tuntia. 103-vuotias läheinen asuu miehensä kanssa omassa kodissa ja sanoo kaipaavansa eniten kyläilijöitä. Hän kertoo puhelimessa, että ennen kävi monta ihmistä joka päivä, nyt ei käy ketään, ruokakassi vain oven taakse tyrkätään. Luovuus kuitenkin sykkii korona-ajasta huolimatta. Maalausteline on pystyssä ja tauluja syntyy. Paikallislehdessä julkaistiin 103-vuotiaan koronaruno.

Kaikesta huolimatta melkeinpä laitan pääni pantiksi, että tästä kaikesta koituu lopulta jotain hyvää. Tilanne oli niin jysäyttävän pysäyttävä, että sen luulisi herättäneen jollain tavalla lähes jokaisen. Ehkä tämän jälkeen ymmärrämme enemmän, osaamme enemmän – mitä, sitä en osaa vielä sanoa.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén, Kuhasalo, Joensuu

Omakotitalon vintillä koko eletty elämä

Suomalaiseen asuntopolitiikkaan on kuulunut valtiovallan monenlaista ohjausta, jossa on määritelty huoneistojen kokoa, tiloja ja toimivuutta. Kun tästä käytännöstä on luovuttu, tilalle on tullut rakentajan kustannustehokkuuden maksimointi minimoimalla huoneiden pinta-alat ja säilytystilat. Makuuhuonekin voi olla kuin lintukoppi.

Asukkaasta on tullut säilytystilojen olemattomuuden vuoksi vuodenajan rihkamakiertolainen. Tavaraa ja vaatteita joudutaan hankkimaan kunkin vuodenajan käyttötarpeeseen, sillä säilyttäminen seuraavaan käyttökauteen ei onnistu.Kestokäyttöä suosivista ikä-ihmisistäkin leivotaan näin kertakäyttökuluttajia.

Yksinasuvia ja parisuhteessa asuvia ikäihmisiä, jotka pohtivat asunnon vaihtamista pienempään, on paljon. Olemme ikäpolvi, jolle tarve omistusasumiseen ja omaan taloon on tullut edellisen sukupolven perintönä. Arvostamme väljää asumunista ja eläkkeellä ollessakin omakotitalo on tarjonnut tekemistä molemmille puolisoille niin sisällä kuin ulkona.

Omakotitalon vintteihin ja varastoihin on voinut säilöä myös elettyä elämää useamman sukupolven ajalta. Sieltä löytyy käytettyjä vaatteita, urheiluvälineitä, huonekaluja, omia henkilökohtaisia aarteita, lasten koulukirjoja ja leluja. Siellä on koko elämä.

Omassa lapsuudenkodissani maaseudulla oli laitettu talteen kaikki mahdollinen. Muistan ystävien kateuden, kun otin käyttöön vanhoja tieni-iän vaatteita, jotka olivat tulleet uudelleen muotiin. Kerrostaloasujilla ei ollut mitään mahdollisuutta säilyttää mitään.

Nykyinen rakentajaohjattu asuntojen suunnittelukäytäntö iski konkreettisesti vasten kasvojani, kun ystäväni pitkän pohdinnan jälkeen päätti muuttaa omakotitalosta kerrostaloon. Tuleva koti täytti asumisen suhteen hänen toiveensa, mutta se ei huomioinut, että ihmisellä on elettyä elämää, josta palasia hän haluaisi kovasti viedä tulevaan kotiinsa.

Olemme paljon keskustelleet ystävieni kanssa tämän ajan" käytä ja heitä, mutta älä vaan säilö kulttuurista." Olemme huvittuneina myös jutelleet vanhemmistamme, jotka säilöivät jugurttipurkkeja ja kaikkea muutakin pelättyä tulevaa pula-aikaa varten. Se oli omaa aikaansa. Itse koen säilöväni tavaroita, joilla on oikeasti käyttöarvoa myöhemminkin.  Nykyinen kertakäyttöasumisen  ajattelu, - suunnittelu ja - ratkaisut pakottavat ihmiset kuluttamaan, koska tavaroita ei voi varastoida.

Ystäväni aloitti pitkällisen valmistautumisen suureen elämänmuutokseensa. Heidän kodissaan oli kauniita ja käyttökelpoisia huonekaluja, joissa näkyivät ajan patina ja eletyt vuodet. Kaikkea oli vaan liikaa sijoitettavaksi kerrostaloasuntoon. Lapsilla oli sama tilanne, heillä olivat valmiit kodit ja vähän säilytystilaa. Vanhat lapsuudenajan huonekalut herättivät nostalgiaa, mutta eivät sopineet kenenkään  hillityn harmaaseen sisustukseen. Miniä suostui ottamaan kattolampun, jonka arveli olevan tulossa uudestaan muotiin.

Monen kodin olohuoneen sisustukseen on kuulunut kirjahylly sohvan ja nojatuolien kaverina. Kierrätyskeskuskaan ei huolinut kirjahyllyä eikä sohvia. Ystäväni tuumi, että mitähän hänen äitinsä olisi ajatellut tämän kohdatessaan, kun heiltä perityt kalusteet menivät kaatopaikan kitaan. Myöskään antikvariaatit eivät ota kirjoja vastaan. Maailmassa tuntuu olevan kaikilla kaikkea.

Suurin huoli olivat kuitenkin uuden kodin varastotilat. Niitä oli häkkikomero ja muutama pieni vaatekaappi huoneen nurkassa. Nykyinen asuntojen suunnittelu ei vastaa asumisen ja elämisen, eikä varsinkaan eletyn elämän tuomiin tarpeisiin. Tavaroiden säilyttäminen ei suinkaan tarkoita, ettet osaa luopua tavarasta. Monia käyttökelpoisten tavaroiden, kuten lelujen uusiokäyttö on järkevää. Tallennetut koulumuistot voivat olla tärkeitä välineitä oman elämän ymmärtämiseksi.

Monet ikä-ihmiset ovat ruuhkavuosinaan säilyttäneet omasta elämästään materiaalia, jota ajattelevat hyödyntää eläkeaikoina vaikkapa kirjoittamisen muodossa.  Kun entinen elämä pitää sulloa muutaman hyllyn karsinaan, niin siinä joutuu tekemään valintoja mikä eletystä elämästä on säilyttämisen arvoista ja mikä ei. Ystäväni saatiin kuin saatiinkin muutettua uuteen kotiin ja entistä elämää sullottiin häkkikomeron hyllyihin. Hyvänä asiana hän totesi, että lapsilla on nyt entistä vähemmän raivattavaa hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjoittaja:  Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela