Ikäystävällinen yhteiskunta ja korona

Ikäihmiset ovat nousseet koronakriisin yhdeksi keskustelunaiheeksi. Tavoitteena on suojella erityisesti yli 70-vuotiaita, sillä heillä on nuoria suurempi riski sairastua ja saada taudista ankarampi, sairaalahoitoa vaativa muoto. 

Keskeisin suojelukeino on vahva suositus välttää lähikontakteja ja pysyä kotona. Korona ei nimittäin ole ikäystävällinen virus. 

Ja mitä osa ikäihmisistä tekee? Kulkee entiseen tapaan turuilla ja toreilla, tapaa toisiaan ja pitää ohjeistuksia loukkaavina ja syrjivinä. 

Koronakriisin alkupäivinä osa mediasta meni mukaan tähän keskusteluun nostamalla esiin ohjeista piittaamattomia ikäihmisiä ”rohkeina arjen sankareina”. Oli juttua yli 80-vuotiaasta kauppiaasta, joka sitkeästi piti puotiaan auki. Kerrottiin miehestä, joka kaikesta huolimatta livahteli tuon tuosta kauppaan. Haastateltiin ihmisiä, jotka vahvistivat kulkevansa, missä haluavat, ”tauti tulee, jos tulee”. Tai toisia, jotka luottivat siihen, että ”ei minuun mikään tauti ole ennenkään tarttunut”. Julkisessa keskustelussa tuotiin vain vähän esille sitä mahdollisuutta, että kyse ei ole vain ”minusta”, vaan myös kanssaihmisten sairastumisriskistä. 

On vaikea ymmärtää näitä oman tiensä kulkijoita. Rohkeutta toiminta ei osoita. Onko se vastuuttomuutta, ajattelemattomuutta vai mitä? Onneksi myöhemmin media alkoi nostaa esille toisenlaisia äänenpainoja, kun esimerkiksi Aira Samulin ja Lenita Airisto tylyttivät ohjeista piittaamattomia ikätovereitaan. 

Ohjeet ja suositukset ovat selkeitä: vältetään lähikontakteja mahdollisimman paljon, pestään käsiä, pysytään kokona. Ilman ruokaa tai muuta apua kenenkään ei tarvitse jäädä. Mitä suurinta ikäystävällisyyttä osoittavat lukemattomat yhdistykset, urheiluseurat ja yksittäiset vapaaehtoiset, jotka tarjoavat apua muun muassa kauppa-asioissa. Nyt on aika rohjeta pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Myös naapuriavun viriäminen luo toivoa jopa uudenlaisesta yhteisvastuusta ja välittämisestä. 

Koronakriisin yksi hyvä puoli saattaisi olla se, että kriisi voisi antaa tärkeän potkun ikäteknologian käyttöönottoon arjessa. Meille tarjoutuu oivallinen mahdollisuus harjoitella etäyhteyksiä ja tekniikan mahdollisuuksia. Lapsenlapset ja isovanhemmat voivat entistä enemmän olla yhteyksissä videopuheluiden välityksellä. Hoitolaitoksissa olevien vanhusten kanssa yhteydet toimivat helposti kuvapuhelimilla. Erilaiset verkkolähetykset voivat korvata jumppa- tai tanssitunnin, konsertin tai jumalanpalveluksen. 

Nyt on uusien ideoiden ja innovaatioiden aika ikäihmisten kuntoutukseen ja kotona asumisen tueksi. Samoin yrityksillä on ehkä aikaa luoda uusia ikäystävällisiä palveluita ja tuotteita muun muassa verkkokauppaan.   

Kestetään korona-arjen hankaluudet, epävarmuudet ja ikävyydet. Kyllä vielä koittaa aika, jolloin tapaamme, olemme lähekkäin ja halaamme sydämemme pohjasta. 

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 26.3.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

 

Seniori vapaaehtoisena

Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä.

Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18.1.1919

En todellakaan tiennyt, kun lähdin unelmaani toteuttamaan Tansaniaan.

Tansanissa tyttöjen koulunkäynti on katkonaista naiseuteen liittyvien parusasioiden vuoksi, sillä tytöt ovat poissa koulusta kuukautisten vuoksi. He eivät kehtaa mennä kouluun,  kun heillä ei ole varaa hankkia kunnollisia terveyssiteitä eikä peseytymään pääse. Ystäväni Angela Ifunyan projektin tavoitteena oli tukea tyttöjen koulunkäyntiä hankkimalla heille kestokäyttöisiä terveyssiteita.Hän oraganisoi meille vapaaehtoistyön, jossa yhdistyivät tyttöjen koulunkäynnin tukeminen ja opettaminen.

Talkoilla ommellut kestositeet viemisinä lähdettiin matkaan. Olimme valmistelleet opetusjuttuja liittyen henkilökohtaiseen hygieniaan, tyttönä olemiseen ja itsetuntoon. Ajatuksissa näimme itsemme opettajina  korkeintaan 40 tytön luokassa.

Matkan aloitti vierailu Dar es Salaamissa Angelan kodissa parin päivän safari Mikumin kansallispuistossa. Sen jälkeen alkoi kahden viikon pesti opettajana.

Paikka oli Bukoban kaupunki pohjoisessa Viktoria-järven rannalla. Ensimmäisenä päivänä käytiin tutustumassa ja sopimassa käytännän asioista Kigaraman, Kabugaron ja Katoman kouluilla. Angela oli mukanamme, sillä nämä Katomaa lukuunoattamatta olivat hänen projektikoulujaan.Hyvät yhteydet oli jo luotu, joten vastaanotto oli ystävällinen ja avoin.

Koulut, joissa kävimme, olivat aivan oma lukunsa. Koulurakennukset olivat tiilistä tehtyjä isoja rakennuksia, joissa oli ikkuna-aukot ja peltikatot. Opettajan pöydän takana on huoneen levyinen liitutaulu. Opiskelijoilla on pienet pöydät ja irtotuolit, jotka sujuvasti kulkevat opiskelijoiden pään päällä luokkaa muutettaessa.Oppikirjoja saattoi olla kolme koko luokalle. Samoin opiskelijat tulivat kouluun pitkistä matkoista, jopa kymmenen kilometrin päästä.



Todellinen yllätys oli, kun luokassa odotti yli sata tyttöä, joilla  kaikilla lyhyet hiukset ja samanlaiset koulupuvut. Olimme valmistelleet opetusta periaatteella, että tytöt työskentelevät pienissä ryhmissä ja sitten jaetaan yhdessä keskustellen. Eihän se tietenkään toiminut. Piti ottaa käyttöön suunnitelma B ja muitakin suunnitelmia. Täytyy todeta, että liitutaulu ja liidut ovat edelleen hyvä opetusväline.

Matkan aikana olimme jo oppineet afrikkalaista rennompaa asenetta, että kaikesta selviää. Otimme käyttöön pienet laput ja niihin saimme kirjattua koko ison luokan kokemukset tiivistetysti. Se, miten opetus oli toteutettu, ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli, että me kaikki tytöt ja naiset maailman laidoilta kohdattiin. Todettiin, että tyttöyteen ja naiseuteen liittyvät tunteet ja kokemukset ovat hyvin samanlaisia riippumatta kulttuurista. Tansania - Suomi team-teaching toimi kuin unelma.



Matkan aikana meille tarjoutui tilaisuus vierailla Bukoban evankelis-luterilaisen kirkon yllä pitämässä lasten keskuksessa, orpokodissa, vammaisten kuntouskeskuksessa ja koulussa. Kirkoilla (maassa toimii monia kirkkoja)  on merkittävä rooli sosiaalipalvelujen tuottajana. Jokaisessa kohteessa oli lämmin ja välitön vastaanotto. Kaikkiin näihin kohteisiin otetaan mielellään vapaaehtoistyövoimaa. Lämpimille käsille ja sylille olisi tilaa.

Matka antoi paljon enemmän kuin osasimme odottaa. Se oli myös matka omaan itseemme. Kaukaa näkee joitakin asioita toisin kuin läheltä. Tällä blogilla haluan rohkaista kaikkia, jotka haaveilevat vapaaehtoistyöstä, seuraamaan tähteään. Mahdollisuuksia on maailma täynnä. Pitää vaan nähdä vaivaa hakea tietoa, kysellä ja kuunnella muita. Se oma juttu loksahtaa kohdelle, kun sen aika on.

Luterilaisella kirkolla, mikäli se sopii maailmankuvaan, on pitkä perinteet vapaaehtoistyöstä eri puolilla maailmaa. Kirkko järjestää myös asumisen ja vapaaehtoiset voivat itse määritellä vapaaehtoistyön keston

Mikään ei ole mitään sen jälkeen, kun Afrikka on nähty. Mutta ei ollut maailmakaan entinen, johon palasimme aikaistettuna koronan takia. 

Jos olet kiinnostunut lukemaan enemmän näkemästämme ja kokemastamme: 

https://tansaniantaivaanalla.blogspot.com/

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: Tuija Nummela ja Niina Nurkka

Eläkeläinen ja pullon henki

Entiset nuoret ovat parhaillaan siirtymässä eläkkeelle. He ovat eläneet nuoruuttaan 60- ja 70-luvulla, jolloin rokki soi, ja yhteiskunta muuttui nopeasti. Maalta muutettiin kaupunkeihin, peltoja pantiin pakettiin, ja keskiolut vapautettiin. 

Tätä sukupolvea kutsutaan usein ”märäksi” sukupolveksi, sillä se on omaksunut alkoholin käyttötapansa noina nuoruutensa villeinä vuosina. Alkoholi on ehkä kulkenut elämässä mukana kaiken aikaa, vaikka useimmilla perhe ja työelämä ovat kuitenkin hyvällä tavalla hillinneet ja kohtuullistaneet alkoholin kulutusta. 

Terveydenhuollon asiantuntijat ovat nyt huolissaan näiden entisten nuorten eli yli 65-vuotiaiden alkoholin käytöstä. Se jatkaa kasvuaan, ja tilastojen mukaan samaan tahtiin lisääntyvät alkoholiperäiset sairaudet ja alkoholikuolemat. Selvää on, että vanheneva kroppa ja harmaantuva pää eivät kestä alkoholia niin kuin nuorena. Monet lääkkeet ovat alkoholin kanssa huono koktail. Kömpelöityvä eläkeläinen on alkoholin vaikutuksen alaisena riski ainakin itselleen.  

Miksi ikääntyvä Jeppe sitten kuitenkin juo, vaikka ongelmat, riskit ja vaarat tiedetään hyvinkin tarkkaan? Nauttiakseen. Rentoutuakseen. Vanhasta tottumuksesta. Seuran vuoksi. Yksinäisyyttään. Iloonsa. Suruunsa. Ajan kuluksi paremman tekemisen puutteessa. 

Eläkeläisellä on aikaa. Työn orjuus lakkaa, kun työelämästä siirtyy eläkkeelle. Ei ole enää aikaisia aamuherätyksiä, tiukkoja aikatauluja eikä vaativia työtehtäviä. Vapauden vastapainoksi voi kuitenkin tulla tylsyys, tekemisen puute. Masennusta ja elämän tyhjyyttä voi olla helppo lääkitä omatoimisesti alkoholilla. 

Alkoholiin voi ajan oloon syntyä monitahoinen riippuvuus, toisille helpommin kuin toisille. Tissuttelu voi normalisoitua osaksi arkea ja määrät kasvavat normaaleja ruokajuomia suuremmiksi. Pullon henki kuiskailee yhä useammin, että otanpa lasillisen viiniä tai että nyt maistuisi pieni olut. 

Alkoholin käyttö koetaan henkilökohtaiseksi ja herkäksi asiaksi, minkä takia sosiaali- ja terveydenhuollossa on joskus vaikea ottaa sitä puheeksi. Miten asiaa voisi sitten lähestyä? Se lienee varmaa, etteivät pelottelun, uhkailun tai syyllistämisen sävyttämät keskustelunavaukset toimi. 

Ehkä koko asiaa voisi lähteä avaamaan ihan toisesta suunnasta. Ei niinkään itse alkoholista vaan elämän ja hyvinvoinnin kokonaisuudesta. Millaiseksi eläkeläinen kokee elämänsä ja arkensa? Miten hänen päivänsä sujuvat? Mitä on tullut työn tilalle? Mitkä asiat tuovat elämään iloa ja onnea? Mitä hän kaipaa? 

Puheeksi ottamisen, neuvonnan ja ohjauksen lisäksi alkoholin käytön vähentämiseen tarvitaan myös muuta innostuksen lähdettä ja tukea. Järjestöt ja avoimet kohtaamispaikat ovat alkoholivapaita vyöhykkeitä ja tarjoavat monenmoista harrastusta, virkistystä ja ajanviettomahdollisuutta. Eläkeläisen elämään voi sitä kautta tulla uutta rytmiä ja sisältöä.  

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisen Ikäystävällisyys-kolumnipalstalla 8.3.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Seuraa tähteä

Tiedän monia, jotka kantavat samaa Afrikka -unelmaa kuten minäkin. Se on kuulunut sitku-lokeroon. Jotta unelmista tulee totta, tarvitaan niiden äänen puhumista, sopivia kohtaamisia ja rohkeutta tehdä hyppy tuntemattomaan. Nyt olen tällä loikalla.

Omaa unelmaani vauhditti maaliin toiminta CIF-järjestössä (Council of International Fellowship). Kansainvälisen ohjelman kautta tutustuin ja myös ystävystyin Angela Ifunyan kanssa. Hän työskenteliTansaniassa lasten oikeuksia tukevassa järjestössä (Protect Children´s  Trust). Lukuisten keskustelujen kautta avautui ymmärrys, miten tärkeää on lasten ja erityisesti tyttöjen koulutuksen tukeminen.

Näissä keskusteluissa oli luotu pohja unelmalle, jolle oli vielä monta sitku-estettä. Yhteinen unelmamme oli vapaaehtoistyö Afrikassa. Yksi kesäinen voimaannuttava keskustelu entisen työkaverin kanssa alkoi muuttaa sitku- unelmaa kohti toteutusta.

Tansaniasta ja Angelasta tuli kuin itsestään unelman kohde. Pala palalta lähettiin kokoamaan matkasuunnitelmaa.  Ensin selvitettiin reunaehdot ja samaan aikaan Angela organisoi meille omien verkostojen kautta kohdetta, jossa voisimme toimia.

Kun kaikki unelmat Afrikka, vapaaehtoistyö, safari ja Zansibarin saari yhdistettiin, niin nyt olemme täällä Dar es Salamin hikisessä helteessä Angelan olohuoneessa toteuttamassa unelmaa. Safarit ja Zansibarit on sovittu. Eurot on vaihdettu Tansanian shillingeiksi. Olemme suorastaan ökyrikkaista, 1.6 milj. shillingiä kukkarossa!

Ensi viikolla pääsemme kauan odotettuun vapaaehtoistyöhön opettajan apulaisiksi Bukoban lähellä olevaan kouluun. Konkreettisena matkatuomisena meillä on kestokäyttöisiä terveyssiteitä. Niillä on erittäin tärkeä rooli tyttöjen koulunkäynnin mahdollistajana ja tukena. Soroptimistit antoivat tähän talkooapua. Suuren kiitoksen kanssa laitoimme 80 kestosidettä matkalaukkuun.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela  

Ikäystävällisiä asuinalueita ja muistikyliä

Äitini sairasti muistisairautta ja asui viimeiset elinvuotensa kunnan palveluasunnossa. Hän seurasi huoneensa ikkunasta kylänraitilla kulkevia ihmisiä. Harva se päivä hän itki, mitä pahaa hän on tehnyt, kun on joutunut tänne vankilaan eikä pääse ulos.

Ulospääsemisen ja liikkumisen kysymysten lisäksi ikääntyvässä yhteiskunnassa on herätty laajemminkin pohtimaan, millainen ikäystävällinen asuinympäristö olisi. Alkuvuodesta ilmestyneessä ympäristöministeriön raportissa (2020:2) ikäystävällinen ympäristö määritellään sellaiseksi, että se ”tukee iäkkäiden hyvinvointia ja osallisuutta sekä huomioi heidän tarpeensa ja voimavaransa”.

Ikäystävällinen ympäristö on viihtyisä ja esteetön. Se on helposti hahmottavissa ja palvelut saavutettavissa. Siellä on iäkkäille sopivia asumisratkaisuja ja kohtaamispaikkoja. Asuinympäristö tukee ja edesauttaa omassa kodissa asumista. Se lisää yhteisöllisyyttä ja vähentää yksinäisyyttä. Ei kuulosta pahalta paikalta lapsiperheille tai keski-ikäisillekään, eihän?

Kansainvälisiä esimerkkejä ikäystävällisistä asuinalueista löytyy paljon, Manchester Iso-Britanniassa etunenässä. Manchesterissa on jo vuosikausia tehty töitä ikäystävällisyyden puolesta. Siellä nähdään tärkeäksi luoda ikäystävällisiä asuinalueita ja palveluita, esimerkiksi ikäystävällisiä yrityksiä. Lisäksi samalla edistetään myös ikätasa-arvoa. Tarkoituksena on torjua kielteisiä vanhuskäsityksiä ja luoda myönteisempää kuvaa ikääntymisestä ja vanhoista ihmisistä.

Suomesta ympäristöministeriön raporttiin on nostettu esimerkeiksi pari suurta kaupunkia, Helsinki ja Tampere, sekä muutamia pieniä paikkakuntia, kuten Porvoo, Savitaipale ja Lapinjärvi. Osa paikkakunnista on ikäystävällisyydessään hyvien aikomusten ja suunnitelmien tasolla. Osassa on jo tehty erikokoisia konkreettisia uudistuksia. Esimerkki Lapinjärveltä kertoo, että siellä on perustettu kaikenikäisille sopiva yhteisöllinen hyvinvointipuisto. Puistossa on kohtaamis- ja levähdyspaikkoja sekä ikäihmisille sopivia laitteita.

Reilut kymmenen vuotta sitten suomalaiset vanhustyöntekijät ja kehittäjät vierailivat paljon Tanskassa ihailemassa ja varsinkin ihmettelemässä sikäläistä meininkiä. Ulospääseminen ja vapaus liikkua olivat jo silloin äärimmäisen tärkeäksi koettu asia. Lähiluonto, piha, terassi, talvipuutarha tai muu vastaava ”ulospääseminen” oli mahdollistettu vanhuksille.

Lukkojen vaihtoehdoiksi on olemassa muita keinoja. Sisustuksella, lattian värillä tai erilaisilla älyteknisillä ratkaisuilla voidaan luoda ”turvarajoja”. Ne ohjaavat liikkumista lempeästi eikä vanhukselle ei tule asumisestaan vankilakokemusta.

Tätä nykyä mallia haetaan Hollannista. Muun muassa Helsingin kaupunki suunnittelee hollantilaisen mallin mukaista muistikylää. Malleja ja esimerkkejä löytyy. Tärkeintä on nyt lähteä luomaan suomalaisiin asuinympäristöihin sopivia ikäystävällisiä alueita ja muistikyliä. Siihen tarvitaan mukaan kaikkia, niin kuntaa, yhdistyksiä, yrityksiä kuin ikäihmisiäkin.

 Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 22.2.2020.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

Toiveeni on omannäköinen vanhuus

Vanhustenhuollon ongelmat eivät ole jättäneet ketään kylmäksi. Osassa hoivakodeista on havaittu vakavia laiminlyöntejä, jotka vaarantavat vanhusten terveyttä ja turvallisuutta.

Vanhustenhuolto on kokenut 2000-luvulla myllerryksen, kun isot hoivayritykset tulivat markkinoille. Kehitys on tapahtunut vähitellen, eikä paluuta entiseen ole. Noin puolet tehostetusta palveluasumisesta on ulkoistettu yksityisten tuottamaksi. (HS 6.2.2020.) Pienillä, kodinomaisilla ja usein kolmannen sektorin tai yhden yrittäjän ylläpitämillä kodeilla ei ole juuri mahdollisuutta selvitä.

Hoivan laadusta on oltu huolissaan ja tutuiksi tulivat ”haamuhoitajat”, työvuoroihin merkityt ihmiset, jotka eivät todellisuudessa ole työvuorossa. Hoitajamitoitus on hyvä askel parempaa, vaikkei sekään yksin turvaa hoivan laatua. Kun hoivayritykset lisäävät henkilöä, kaatuvat kasvavat kustannukset kuntien syliin kallistuneiden hoitopäivien muodossa.

Ystävien kesken olemme viihdyttäneet toisiamme kuvittelemalla omaa vanhuuttamme ja miten haluaisimme meitä hoidettavan. Toiveita on paljoin ja monenlaisia. Yksi haluaa kuoharia ja ruokia, joista on aikaisemmin nauttinut. Toinen haluaa pukeutua kauniisti ja haluaa, että hänet meikataan vanhanakin. Kolmas haluaa, että hän pääsee teatteriin, konsertteihin ja kahvilaan.

Emeritusprofessori Jaakko Valvanne toivoo saavansa hoitokodissa joka päivä suklaata, alkoholitonta olutta ja maapähkinävoita. Hän haluaa myös, että häntä kannustetaan liikkumaan aktiivisesti. Hän haluaa päästä ulos, kylille ja rock-konsertteihin. (HS 30.12.2019.)

Väestörakenne on armoton. Kohta suuret ikäluokat alkavat tarvita ympärivuorokautista apua. Vaikka kuinka nykyiset kodit mahdollistaisivat varustetasoltaan ja tekniikaltaan siellä asumisen, se ei ratkaise hoivan ongelmaa. Suurilla ikäluokilla on omat odotuksensa hoidon ja hoivan laadusta. Jos tämä yksityistämisen kehitys jatkuu tällaisena, niin laadukasta hoivaa on kyllä saatavilla, mutta vain suurella rahalla. Ne, joilla ei ole siihen varaa, joutuvat tyytymään siihen, mitä on tarjolla. Tässä on jotakin tuttua ja vanhaa, paluuta kunnalliskotiaikaan.

Aikanaan 1980-luvulla trendinä oli muuttaa vanhainkoteja kodinomaisemmiksi. Tavoitteena olivat yhden hengen huoneet ja omat peseytymistilat. Kiinnitettiin huomiota ulkoisiin puitteisiin kuten vanhusten omiin huonekaluihin, viherkasveihin ja henkilökohtaisiin tavaroihin. Ajateltiin, että henkilökohtaisuus tuo myös itsemääräämisoikeutta.

Toteutuu meidän toiveemme kylmästä ja poreilevasta kuohuviinistä tai ei, tärkeintä on, miten meihin suhtaudutaan ihmisinä. Pidetäänkö meitä aktiivisina aikuisina vai hoidon kohteina? Itse haluan omannäköistä elämää, se ei olisi pelkkää hoivaa, vaan myös elämää ja asumista. Haluan kohtaamista, koskettamista, välittämistä ja kuulluksi tulemista. Kyse on omasta tahdostani ja tärkeää on, miten siihen pyritään yhdessä minun, omaisten ja hoitohenkilökunnan kanssa.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Kirjoitus on julkaistu myös Etelä-Saimaan näkökulma-palstalla 10.2.2020.

Ikäihminen, tule porukkaan, älä jää yksin

Ikäihmisen päivät saattavat olla pitkiä ja viikot kolista tyhjyyttään. Olohuoneen seinille yksinpuhelusta ei kummoista keskustelua synny. 

Aamupäivisin näkee ikäihmisiä istuskelevan ostoskeskuksen aulassa. Osa istuu itsekseen ja katselee ohikulkevaa väkeä, osa juttelee keskenään. Illansuussa samassa tilassa parveilee nuorisoa. Kaikilla on sama tarve, halu kohdata lajitovereita ja ihmetellä maailman menoa. Ostoskeskusten aulat ovat nykypäivän kyläkaupan rappusia, joilla on kiva ”taratella”, niin kuin karjalainen ystäväni kuvailee.

Mutta tiesitkö, että yksinäisyyttä ja päivien tyhjyyttä torjumaan on olemassa ihan erityisiä kohtaamispaikkoja? Järjestötietopalvelu Jellin luettelossa on neljäkymmentäneljä (44) kohtaamispaikkaa yksin Joensuussa. Todellisuudessa paikkoja on varmaan vieläkin enemmän. 

Kohtaamispaikat ovat avoimia ja niitä kuvataan matalan kynnyksen paikoiksi. Sillä tarkoitetaan, että paikkaan on helppo tulla. Ei tarvitse ilmoittautua, ei kertoa nimeään, jollei halua, ei ole pääsymaksua eikä ostopakkoa. Pieneen hintaan tai vapaaehtoisella maksulla monessa kohtaamispaikassa on tarjolla kahvia, puuroa tai soppaa. 

Kohtaamispaikkoja on muun muassa seniori- ja seurakuntataloissa, vanhusten palvelukeskuksissa, kerrostalojen kerhohuoneissa, nuoriso-, lähiö- ja kylätaloissa. Niitä ylläpitävät järjestöt ja kunnat.

Osa paikoista on kaikille avoimia, osa kohdistaa toimintaansa erityisesti jollekin ryhmälle, esimerkiksi ikäihmisille, nuorille tai lapsiperheille. 

Olen itse löytänyt muutaman korttelin etäisyydeltä ainakin kolme avointa kohtaamispaikkaa, Joensuun Kansalaistalon, Yhteisötalo Sataman ja Torikievarin.  Paikoille on tyypillistä, että olemiselle ja tekemiselle on kevyet raamit. 

Kävijöiden näkemyksiä, toiveita ja ideoita kuullaan. Kävijä saattaa nauttia siitä, että voi olla mukana olematta aktiivinen osallistuja. Voi istua sohvassa ja lukea päivän lehteä. Toisin kuin hiljaisessa kodissa ympärillä on kuitenkin ihmisiä ja elämää. Tai sitten voi häärätä porukassa tai vetää vaikka jumppatuokion.   

Kohtaamispaikat tarjoavat seuraa ja virkistystä karaokesta tietokilpailuihin. Toinen ulottuvuus on matalan kynnyksen neuvonta, ohjaus ja apu. Kohtaamispalkasta voi löytyä vertaistukea tai ammattilaisen ohjausta eteenpäin, oli sitten kyse harrastus- ja kulttuuritilaisuuksista vinkkaus, apu tietoyhteiskunnan digiongelmiin tai palveluviidakossa selviytymiseen.

Huolta herättää se, etteivät monet ikäihmiset tiedä kohtaamispaikoista. Osa arkailee mukaan lähtemistä ja tarvitsisi kaverin käsikynkkää. Osa ei tunne löytävänsä omannäköistään paikkaa. Tässä voisi olla tilausta tiedottamiseen ja kohtaamispaikkojen yhteistyöhön.  

Kohtaamispaikat ovat parasta hyvinvoinnin edistämistä ja varhaista tukea. Ne vahvistavat osallisuutta ja sosiaalista tasa-arvoa. On tärkeää, että kohtaamispaikat ovat avoimia erilaisille ja eri-ikäisille ihmisille.  Merkitykselliset kohtaamiset ovat arjen luksusta. 

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 31.1.2020. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén. Yhteisötalo Satama Joensuussa