Kun korona iski aktiivisen ikäihmisen arkeen

 Arja Jämsén

Merete Mazzarella on pohjoismaisen kirjallisuuden professori emerita, joka on oman tieteenalansa ohessa julkaissut paljon esseekirjallisuutta ja muun muassa muistellut värikästä, kansainvälistä lapsuuttaan. Ikääntyminen kulkee usein hänen kirjojensa punaisena lankana.

”Syksystä syksyyn” kertoo ajasta, jolloin pandemia kuritti arkea ja muutti kaiken. Kirja on päiväkirjamainen kuvaus eläkeläispariskunnan elämästä ja kattaa puoli vuotta ennen koronapandemiaa ja puoli vuotta pandemian jälkeen.

Minäkö vanhus, mitä ihmettä

Ensimmäinen puoliaika kuvaa aktiivisten akateemisten eläkeläisten, emeritan ja emerituksen, elämää. Heidän arjestaan saa jopa hektisen vaikutelman. Elämä kuljettaa Helsingistä Reykjavikiin, Lontoosta Tukholmaan ja Brisbaneen. Sukua, ystäviä ja kollegoita asuu ympäri maailmaa. Päivät täyttyvät kirjoittamisesta ja lukemisesta, luennoimisesta, tapaamisista ja keskusteluista.

Mazzarella lähestyy 75-vuotissyntymäpäiväänsä, ja hänen miehensä on muutaman vuoden vanhempi. Ikä ei tunnu painavan, vaikka lisääntyvä kankeus ja hitaus harmittavatkin. Elämä on rikasta ja nautinnollista. Kunnes korona iskee kirjan puolessa välissä.

Kaikki pysähtyy, matkat peruuntuvat, jopa suunnitellut 75-vuotisjuhlat Canterburyssa menevät myttyyn. Eniten tajuntaan ehkä kuitenkin iskee se, miten yli 70-vuotiaat nousivat koronan hoidon keskiöön. Moni yli 70-vuotias loukkaantui tavasta, jolla heistä puhuttiin ja miten heitä puhuteltiin. Heitä kehoteltiin ja suositeltiin eristäytymään ja pitämään etäisyyttä.  

Näin kävi myös Mazzarellalle. Suuri ihmetys valtasi pariskunnan, kun he avasivat Helsinki Missiolta tulleen kirjeen. He olettivat, että heitä pyydettiin auttamaan yksinäisiä vanhuksia. Viesti oli kuitenkin toisinpäin: kirjeessä kysyttiin, tarvitsevatko he itse apua. Korona-aika tuottaa akateemiselle pariskunnalle kaikesta ahdistuksesta huolimatta monia oivalluksia. Esimerkiksi kiitollisuuden toisistaan, terveydestä ja omasta hyväosaisuudestaan.

Sosiaalisen hyvinvoinnin merkitys

Nyt puolentoista vuoden pandemian jälkeen osa kirjan sisällöstä ja pohdinnoista tuntuu jo vanhentuneelta, onneksi! Kirjaa rasittavat tv- ja lehtiuutisten referointi ja ”mustapukuisen hallituksen” toistuvien tiedotustilaisuuksien kuvailu. Sen sijaan huomiot ikäihmisiin koronan alkuvaiheessa kohdistetuista velvoituksista ovat tärkeitä. Mazzarella kirjoittaa, että ”… meille on osoitettu hyväntahtoisuutta, mutta se on hyväntahtoisuutta niille, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan.” Se on paternalistista, hän jatkaa.

Koronaohjeistusten ikärajojen taustalla voidaan lisäksi ajatella häilyvän sitkeä ajatus ikäihmisistä yhtenäisenä ryhmänä. Mutta - miten olisi pitänyt toimia, mitä vaihtoehtoisia ja ehkä parempia toimintatapoja olisi ollut käytettävissä? Olisimmeko voineet ottaa terveydellisten näkökulmien ohella vahvemmin huomioon eristäytymisen vaikutukset sosiaaliseen hyvinvointiin? Tässä riittää puntaroitavaa, sillä kuka tietää, ettei jotain vastaa tapahtuisi tulevaisuudessakin.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirjoitus on julkaistu aiemmin ikäosaamisen verkkojulkaisussa IkäNYT! 2/2021. Löytyy: https//ikanyt.karelia.fi

Kirja: Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi. 2021.

 

 

Mitä jos yli 65-vuotiaita ei olisi

Ajatuskoe, millainen olisi millainen olisi maailma ilman yli 65-vuotiaita? Millainen olisi lapsiperheen arki ilman isovanhempia? Keitä olisivat järjestöjen ja yhteisöjen vapaaehtoistoimijat? Entä kulutusmarkkinat tai työelämä ilman yli 65-vuotiaita?

Gerontologin koronavuosi

Marja Jylhä pohtii uutuuskirjassaan ikääntyvää maailmaa, ikäihmisiä ja koronaa. Hän jäi kesällä 2021 eläkkeelle gerontologian professorin virasta Tampereen yliopistossa. Hän jatkaa kuitenkin tutkimista, kirjoittamista ja ajattelemista. Korona iski Jylhän viimeiseen työvuoteen.  

Jylhän kirja vertautuu jännittävästi Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn -kirjaan. Molemmat kirjoittajat ovat emerita professoreita, molemmat kirjoittavat päiväkirjanomaisesti koronavuoden kokemuksistaan ja tekevät osin samansuuntaisia havaintoja. Ero on kuitenkin silmälaseissa, joiden läpi he maailmaa katselevat, Mazzarellan tausta on kirjallisuudessa ja Jylhän gerontologiassa.

Jylhä kuvaa kirjassa korona-arkeaan, muun muassa villasukkaelämää kotona ja digikamppailua verkossa. Esimerkiksi väestön vanhenemiseen liittyvä kansainvälinen kurssi digiloikkasi kahdessa päivässä verkkoon.

Vanhuustutkija käy kirjassa kriittistä ja painavaa keskustelua tutkimuksesta, palvelujärjestelmästä, ikäasenteista ja ihmisoikeuksista. Hän totta kai pohtii hallituksen koronaohjeistuksia ja erityisesti ikärajoituksia. Menikö oikein vai hatelikkoon ja mitä ohjeistusten rivien välistä on luettavissa?

Onko vanhuus vain numero?

Ikään liittyy kysymys siitä, milloin vanhuus alkaa. Se on neuvottelukysymys, suhteellinen ja kulttuurinen asia. Jylhä ei halua samaistaa ”vanhaa” myöskään huonokuntoisuuteen. Voisiko vanha olla se, joka on nähnyt tarpeeksi tulevaisuutta? Hän puuttuu myös puheeseen, jossa iän kuvataan olevan vain numero. Numeropuheeseen piiloutuu pohjimmiltaan kielteinen ikäasenne, silloin itse asiassa kielletään ikä ja sen tuomat muutokset.  

Ikäsyrjinnästä Suomessa Jylhä nostaa esille useita konkreettisia esimerkkejä. Muun muassa, ettei yli 67-vuotiailla ole oikeutta Kelan kustantamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Ajatellaan, ettei siinä iässä tarvita enää työ- ja opiskelukyvyn parantamista. Sen ikäisellä on kuitenkin usein keskimäärin 20 vuotta toimeliasta aikaa vielä edessä. Samaan ikäsyrjinnän koriin kuuluu myös se tosiasia, että ikäihmiset syrjäytetään säännönmukaisesti mielipidekyselyistä.

Pitkäikäisyyden vallankumous

Jylhän kirja sopii kenen tahansa väestön ikääntymisestä kiinnostuneen käteen. Ja kukapa ei olisi? Maailma on vanhusten, kirjoittaa Jylhä. Yhä useammalla nuorella on edessään pitkä ikä ja vanhuus. Kokonaisuutena kirja antaa oivan katsauksen vanhuustutkimukseen ja ajankohtaiseen keskusteluun sekä teesit tulevaisuuteen.

Nostan esille kolme keskeistä viestiä. Ensinnäkin Suomella olisi varaa turvata kohtuulliset vanhuspalvelut tarvitseville. Toiseksi meidän on vihdoin ja viimein uudistettava ikäajattelua. Yli 65-vuotiaat ovat ihan eri joukko kuin sukupolvi sitten. Kolmanneksi nostan tutkimushavainnon, ettei terveys ole sairauden puuttumista, vaan tunnetta, että pärjää ihan hyvin, oli sitten 90-vuotias monisairas tai muistisairautta sairastava ihminen. 

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kirja: Marja Jylhä: Vanhuustutkijan korona vuosi. Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous. Vastapaino. 2021. 

Kirjoitus on aiemmin julkaistu IkäNYT!-verkkolehdessä nro 2/2021. Löytyy: https://ikanyt.karelia.fi/

 

Boomersit keskuudessamme

Syntyi suorastaan pakottava tarve tarttua kynään seurattuani keskustelua boomers- nimityksestä mielensä pahoittaneista. Minun on vaikea ymmärtää, että tästä yleisestä nimityksestä voidaan ylipäänsä vetää johtopäätös, ettei ikäihmisiä arvostettaisi.

Suuret ikäluokat (baby boomers) ovat sotien jälkeen vuosien 1945-1950 välillä syntyneet. Tuolloin syntyi vuosittain noin 100 000 lasta. (nyt alle 50 000). Suurten ikäluokkien yhteisiin kokemuksiin kuului nopea ja dramaattinen yhteiskunnan muutos. Heidän aikanaan suomalainen yhteiskunta muuttui maatalousvaltaisesta ja köyhästä maasta teknologisesti kehittyneeksi hyvinvointivaltioksi. He muuttivat maalta kaupunkeihin. Suuria ikäluokkia on kutsuttu mm. murrossukupolveksi, tungossukupoveksi ja sosiaalisen nousun sukupolveksi.

Boomers -keskustelun avanneiden, 1980-luvulla syntyneiden, mielenmaisema ja mentaliteetti tiivistyy parhaiten sanaan yksilöllisyys.  Kyseinen sukupolvi on kasvanut yksilöllisyyttä ihannoivassa ajassa. Hyvinvointiyhteiskuntakin tuli ”valmiiksi” 1980-luvulla. Tuli mm. Nokia, joka vei maailmalle mobiiliuuden ja uuden teknologian ilosanomaa. Yksilö vapautui yhä enemmän sosiaalista siteistä ja perinteistä. Yksilöllisyydestä ja yksilönä pärjäämisestä tuli velvoite, johon haluttomankin oli alistuttava. He eivät olleet enää vain sodan, jälleenrakennuksen tai hyvinvointivaltion kasvatteja, vaan myös yksilöllisen vapauden mahdollistavan yltäkylläisyyden ja ylipäätään valintojen maailman kasvatteja. Tästä maailmasta tulevat tällä hetkellä maanne vaikutusvaltaisimmat johtajat.

Muistikuva omasta työhistoriastani 1990-luvulta: Yritin saada asiakkaalle palveluja ja perustelin, että kyseessä oli monia palveluja käyttävä ”vanhus”. Työkaverini palautti minut ”todellisuuteen” toteamalla, että asiakas oli hänen ikäisensä eli 56-vuotias! Minulle nuorelle vastavalmistuneelle hän näyttäytyi vanhana ja apua tarvitsevana.

Samoin puhutaan yleisellä tasolla eri ikäisistä ihmisistä käyttäen ikää ilmaisevia termejä; eläkeläinen, vanha ihminen, tyttö jne. Monissa yhteyksissä olen aistinut, miten etenkin iäkkäämmät ihmiset loukkaantuvat, kun puheeseen ilmestyvät sanat: vanha, seniori, eläkeläinen. Samaan aikaan he käyttävät nuorista vähätteleviä ilmaisuja, joilla viitataan esim. nuorten kokemattomuuteen tai osaamattomuuteen.

Itse pidän sukupolviajattelua mielenkiintoisena paikantaa omaa historiaa. Meillä 1950-luvulla suurten ikäluokkien imussa tulleilla on myös ovat avainkokemuksemme, joiden kautta peilaamme yhteiskuntaa ja elämää. Me olemme Kekkosen ja Sputnikin ajan lapsia, lapsuuden köyhyys alkoi muuttua vauraudeksi 1960-luvulla. Se, että olemme eläneet erilaisessa maailmassa kuin nykyiset päättäjät, ei anna meille erillisiä vapauksia asettua heidän yläpuolelleen pidemmän elämänkokemuksen vuoksi.

Tulevaisuus pitää myös huolen siitä, että nuorille muodostuvat omat avainkokemukset. Lopputulemana syntyy sukupolvien yhteinen historia, josta on puolin ja toisin opittavaa. Sukupolvien kuilu on aina ollut olemassa. Ja niin pitää ollakin. Nuorena ruuhkavuosia eläessäni minun oli vaikeaa asettua juuri leskeksi jääneen äitini suruun, kun oma maailma oli niin täynnä. Samoin omilla lapsilla ei aina riitä aikaa paneutumaan juuri minun elämäni pieniin pulmiin. Mutta se ei suinkaan tarkoita, ettemme arvostasi toisiamme.

Vanhemmilla sukupolvilla ei ole oikeutta lähteä arvioimaan nuorempien sukupolvien toimintaa pelkästään oman elämänkokemuksensa perusteella. Jokainen sukupolvi tekee omat virheensä ja oppii niistä. Minusta meidän tehtävämme on rohkaista ja kannustaa tätä Y-sukupolvea tarttumaan ennakkoluulottomasti asioihin. Kaikkien kukkien kukkiessa syntyy vuorovaikutteisuus.

Kirjottaja: Tuija Nummela

Kuva: Tuija Nummela

Kotikuusen juurella

 

Vietin kauniin kesäpäivän entisellä kotiseudullani, josta muutin pois lähes viisikymmentä vuotta sitten. Katselen maisemia, kävelen tuttuja teitä ja rantoja.

Kirkko on edelleen keskellä kylää. Paljon on kuitenkin muuttunut. Taloa, jossa asuimme, ei ole. Tontilla on kehitysvammaisten päiväkeskus. Tontin kulmalla minua tulee vastaa nainen, jolle minun tekisi mieli kertoa, että asuin tuossa, sauna oli tässä, perunamaa tuolla ja tämä kuusen alla leikimme ystäväni kanssa kotia. Polkua omaan uimarantaan en enää löydä. Se kohta on metsittynyt.

Ymmärrän taas entistä paremmin Karjalan evakkojen kertomukset kotiseuturetkistä. Ne tunneryöpyt ja itkunsekaiset kertomukset, kun navetan kivijalka löytyi tai ainakin arvellaan, että kyllä kotitalo jossain näillä seutuvilla oli. Kuin lapset Topeliuksen vanhassa Koivu ja tähti -sadussa. He lähtivät etsimään kotiaan, josta muistivat vain, miten tähti vilkkui pihakoivun oksien välistä. Näillä koordinaateilla koti myös löytyi.

Minun vanhaa kotitietäni reunustivat ennen molemmin puolin mahtavat kuuset. Nyt jäljellä on enää yksi ainoa kuusi. Silti, kun suljen silmäni, muistan, miten puut suhisivat tuulessa. Oli talvi ja pimeää eikä katuvalojakaan ollut vielä silloin. Rohkea nelivuotias pikkuveljeni lähti joskus saattelemaan minua ekaluokkalaista kouluun.  

Maisemat muuttuvat, mutta lapsuuden muistot säilyvät, ihan ihmeellisen sitkeästi. Muistamme lapsuuden äänimaisemia, ja makumuistot ovat niitä herkullisimpia muistoja. Tunnemuistot tuntuvat iholla, niin valot kuin varjotkin.

Lapsia tai lapsenlapsia ei aina kiinnosta kuulla sitä, miten tässä minä opin uimaan tai tein muuta jännää. Kerrotaan heille kuitenkin. Kyllä he ymmärtävät viimeistään sitten, kun tähän ikään tulevat.

 Kirjoitus on julkaistu aiemmin Pohjois-Karjalan Muisti ry:n vertaiskirjeessä elokuussa 2021.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén

 

 

Elämää muistipulmien kanssa korvessa

Muistisairautta sairastavista ihmisistä asuu Pohjois-Karjalassa reilu puolet maaseutumaisissa oloissa. Joka ikisen elämäntilanne on erilainen. Osa asuu puolison kanssa, osalla on muita läheisiä lähellä tai kaukana. Yksinasuvien määrä kasvaa koko ajan.

Kirkonkylällä tai taajamassa peruspalvelut ovat parhaimmillaan kävely- tai rollaattorimatkan päässä. Jos koti sattuu sijaitsemaan väljästi asutulla alueella eli toisin sanoen korvessa palvelut ja kaupat ovat kaukana. Kulkuyhteyksiäkään ei voi kehua sujuviksi. Moni haluaa kuitenkin muistisairaudesta huolimatta vanheta niillä sijoillaan vaikka mikä olisi. 

Luonnon läheisyys on tärkeä. Kaikenlainen puuhastelu tuottaa elämyksiä ja toimii henkireikänä. Tutut paikat, reitit ja rutiinit auttavat pärjäämään. Maalla asuvilla vanhuksilla on perinteisesti hyvät ja monipuoliset selviytymistaidot. Muistisairauden ensi vaiheen pulmat saattavat jopa jäädä huomaamatta, koska arjen taitoja on niin paljon.

Ongelmaksi voi tulla se, ettei työntekoa ja touhuamista osaa lopettaa, vaan haluaa asioiden olevan samalla tolalla kuin ennenkin. Pihan ja kasvimaan tulee kukoistaa entiseen malliin, vaikka jaksamista ei enää olisikaan.  

Voiko muistisairautta sairastava pärjätä maaseudulla vai pitääkö muuttaa ”turvaan” taajamaan tai peräti kaupunkiin? Yhtä oikeaa vastausta ei ole olemassa. Perusteluita löytyy puoleen jos toiseenkin.

Ihmiset ovat erilaisia, ja osan perusluontona on olla vähään tyytyväinen. Ulkopuolisesta elämä voi näyttää hyvinkin puutteelliselta, mutta ihminen itse voi olla tyytyväinen omaan eloonsa ja tuttuun ympäristöönsä.

Korvesta poismuuttaminen on iso askel. On tärkeää, että asumisesta ja muuttamisen mahdollisuudesta puhutaan, mietitään asioita monelta kantilta ja hyväksytään erilaiset näkökulmat. Lapsia kalvaa huoli vanhojen vanhempien pärjäämisestä, eikä hoiva ja huolenpito matkojen päästä onnistu. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan voi määrittää, miltä toisen eläminen tuntuu.

Täydellisen hyvää huippuratkaisua maalla asuvan vanhuksen asumiseen ja elämiseen ei ehkä ole olemassa. Elämän isoja kysymyksiä joutuu miettimään toisaalta ja toisaalta -pohjalta. Joutuu pohtimaan, mihin asioihin voi vaikuttaa, mihin taas ei. Mikä on sitä minun omannäköistä elämääni ja mistä löydän tarvittavat turvaverkot?  

On hyvä muistaa, että suuri osa iäkkäistä ihmisistä on aktiivisia ja tulee hyvin toimeen. Pariskunta pärjää usein yhdessä, vaikka toisella olisi muistisairaus. Yksi + yksi on enemmän kuin kaksi. Vuosikymmenten yhdessäolo luo tuttuuden ja luottamuksen tunteen. Yhteiset tekemiset ja vaikkapa kulttuuriharrastukset jatkuvat, käydään konserteissa, teatterissa, näyttelyissä niin kuin ennenkin.

Viime aikoina on järjestöissä ja sote-palveluissa kokeiltu ja viritetty etsivää ja löytävää vanhustyötä. Kuka haluaa tulla löydetyksi? Tuntuuko sinusta, että haluaisitko tulla löydetyksi? Mitä kaipaisit? Tukea, kavereita, iloa elämään?  

Kirjoitus on julkaistu aiemmin sanomalehti Karjalaisessa 11.8.2021.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsénin kotialbumi

 

arjajamsen18@gmail.com

Ikäihmiset kaipaavat äänestäjälähtöisyyttä

Sain olla näköalapaikalla vaalivirkailijana vaalilautakunnassa seuraamassa kunnallisen demokratian toteutumista. Ei voi kuin ihailla keskusvaalilautakunnan toimintaa, miten jokainen yksityiskohta oli suunniteltu ja valmisteltu.  Tilat, esteettömyys, tarvittava materiaali ja ohjeet kaikki oli ajateltu äänestäjän näkökulmasta. Samoin vaalisalaisuuden säilyminen oli turvattu kaikin tavoin. Poikkeuksellisista oloista johtuen kaikki oli suojattu hyvin ja luotu mahdollisuus myös äänestää autossa. Kaikki oli viilattu viimeisen päälle.

Vaalialue, jossa olin, oli kooltaan suuri ja alueiden rajoja oli jouduttu aikaa myöten muuttamaan. Tämä voi tarkoittaa, että äänestäjän kodin lähin äänestyspaikka ei välttämättä olekaan hänen oma äänestyspaikkansa, vaan matkaa äänestyspaikalle voi kertyä jopa kilometrejä.

Päivän mittaan tuli äänestäjiä, joiden nimeä ei löytynyt listalta. Yleensä syy oli se, että äänestyspaikka olikin toinen. Tuli iäkäs pariskunta, jotka asuivat aivan äänestyspaikan vieressä, mutta kuuluivat toiseen piiriin. Kun selvisi, että he eivät voineet äänestää tässä paikassa, pettymys oli suuri. Liikuntarajoitusten vuoksi heidän oli mahdotonta mennä äänestämään omalle alueelle, jonne oli matkaa toista kilometriä. Heidän kansalaisoikeutensa jäi toteutumatta. Vaalivirkailijana tunsin syvää neuvottomuutta ja sympatiaa äänestäjiä kohtaan. Järjestelmä ei vaan taipunut asiakaslähtöisyyteen.

Joku totesi, että miksi he eivät äänestäneet ennakkoon. Itselle kauppareissun yhteydessä äänestäminen sujui hyvin.  Ymmärrän hyvin iäkkäitä ihmisiä, jotka haluavat äänestää vaalipäivänä. Kansalaisoikeuden täyttäminen on merkittävä ja juhlallinen tapahtuma, jonne mennään hyvin pukeutuneena. Sen jälkeen juodaan vaalikahvit.

Samoin tuli nuoria äänestäjiä ”väärälle ” vaalipaikalle. Joidenkin lähtöolettamus oli, että todistaessaan henkilöllisyyden voisi joustavasti äänestää missä vain. Digiajan ihmisille on varsin loogista ajatella niin. Meitä opetetaan kaiken aikaa ja joka paikassa joustavaan ja digitaaliseen palvelukulttuuriin. Se ei kyllä tässä toimituksessa toteutunut. Heidätkin jouduttiin palauttamaan omille alueilleen. Järjestelmä tosin pelasi hienosti, sillä oman paikan saattoi välittömästi tarkistaa valtakunnallisesta puhelinnumerosta.

Meitä ikääntyviä on jatkossa entistä enemmän ja äänestyspaikalle pääsyyn ei enää riitä esteetön kulku. Eräs näistä ”vääriin paikkoihin” tulijoista totesi, että te olette todella vanhanaikaisia ja järjestelmän vankeja. Tuo oli aivan totta. Kuinka kauan nykyinen äänestysmenettely on mielekäs. Digitaalinen todellisuus voisi hyvinkin tarjota helpompia äänestystapoja ja samalla nostaa äänestysaktiivisuutta.  Demokratian toteutuminen edellyttää myös äänestäjälähtöisyyttä. Kun seuraavan kerran äänestämme oman kuntamme päättäjiä, edellä mainittujen esteiden toivoisi olevan jo historiaa.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuvat: juttu julkaistiin Etelä-Saimaan ”Lukijat” palstalla ja sitä myös kommentoitiin toisessa jutussa.