Aarne on vanha, yksinasuva mies. Hän makaa päivästä toiseen
vuoteellaan ja katsoo kotinsa ikkunasta ulos. Ikkunasta näkee suoraan talon
parkkipaikalle. Vuodenajat vaihtuvat keväästä kesään ja syksystä talveen. Parkkipaikka
pysyy paikallaan. Välillä sataa vettä, välillä autot peittyvät lumeen. On
hiljaista. Joskus kuuluu lintujen ääniä tai ratikan jarrujen kirskuntaa.
Pasi Aution video Aarnesta on esillä HAMissä Helsingin
taidemuseon näyttelyssä Vanhuus. Aarne kertoo videolla elämänsä kulusta: ”aamu,
aamupäivä, päivä, iltapäivä, ilta, iltayö, yö, aamuyö, aamu”.
”Varpunen, västäräkki, pääskynen…”, Aarne kommentoi maisemaansa
videon taustalla. Ja jatkaa, että välillä hän puhuu itsekseen, jotta kuulee
edes itsensä, jotta kuulee edes jonkun äänen asunnossa. Kukaan ei käy, ketään
toista ei näy.
En tiedä, onko videon Aarnella muita ikkunoita, onko toisia
maisemia parkkipaikan lisäksi. Ehkä ei ole. Kuvittelen Aarnen tilanteen omalle
kohdalleni. Nykyisestä kodistani näen kolmeen suuntaan. Tuolla näkyy huoltoasema.
Siellä on vilskettä, ihmisiä, polkupyöriä, autoja, joskus ambulanssikin.
Toisessa suunnassa näen naapuritalon. Usein siellä katsotaan
televisiota suurelta ruudulta.
Kolmannesta ilmansuunnasta nousee aurinko.
Ikkunan takana on pihlaja lintuineen, taustalla siintää kirkontorni ja kuuluu
kellojen kilkatus. Tämä kolmen maiseman moninaisuus edellyttäisi minulta liikkumiskykyä.
Jos makaisin paikoillani sängyssä aamusta iltaan ja illasta aamusta, maisemani
olisi joku näistä. Ehkä valitsisin pihlajan lintuineen.
HAMin näyttely katsoo vanhuutta ja ikääntymistä vastavaloon.
Näyttelyn kuraattori Jari Björklöv sanoo tekijän sanassaan, että näyttelyssä ei
näy ”elämysten ja virikkeiden täytteistä elinvoimaa
pursuavaa arkea, vaan
vanhuutta, joka tekee kipeää …”
Vanhuus kertoo elämän rajallisuudesta. Sitä ei ole aina
helppo hyväksyä. Ehkä siksi vanhuuden kuvaaminenkin on vaikeaa. Tänä päivänä
vanhus useimmiten kuvataan reippaaksi ja hyvinvoivaksi senioriksi, joka
matkustelee, kuntoilee ja nauttii elämästä täysin siemauksin. Toinen normikuva
on rollaattoria hiljalleen pitkin laitoksen käytävää työntelevä kumarainen
vanhus tohveleissaan. Kuvat kertovat ikääntymisen ääripäistä, ja suurin osa
ikääntyvistä ihmisistä jää siihen väliin, näkymättömiin.
HAMin näyttely laajentaa ja syventää kliseisiä vanhuskuvia.
On levollista katsella Alice Kairan omakuvia eri vuosikymmeneltä. Ihminen
kuvissa pysyy samana, vaikka uurteita tulee lisää. Rafael Wardin käsikuvat
pysäyttävät katsomaan, miten aika nakertaa viivaa.
Näyttelyn mummolakuvat tuovat mieleen oman lapsuuden
aurinkoiset kesät. Ukki ja mummo olivat silloin meistä ikivanhoja, vaikka
todellisuudessa olivat hädin tuskin 60-vuotiaita, nuorempia kuin minä nyt.
Moniulotteinen näyttely ei kuvaa yksisilmäisesti ja suoraan vanhuutta,
vaan enemmänkin ajan kulumista. Ikääntymistä ja vanhuutta ei pääse pakoon, ei
ainakaan, jos pitkään tahtoo elää. Pitkän elämän riemuja tasapainottavat
väkisinkin surut ja menetykset, raihnaisuudet ja kivut.
Kirjoittaja: Arja Jämsén
Kuva: Arja Jämsén. Rafael Wardi: Sait multa kukkaset
toukokuun. Vanhuus-näyttely. HAM Helsingin taidemuseo.
No comments:
Post a Comment