Sähköpostiini napsahti 2010-luvun alkupuolella viestiketju,
jossa entiset lukiokaverit valmistelivat luokkatapaamista. Tuohon aikaan olimme
lähes kaikki vielä hektisessä työn imussa.
Meistä pienen pitäjän ”koulukkaista” oli tullut Anssi Kelan laulun
sanoja mukaillen tuli maistereita, sairaanhoitajia, lakimiehiä ja lääkäreitä… Joka
ikisen työpanoksella oli ollut kysyntää hyvinvointivaltion rakentamisessa ja työpaikkoja
piisasi. Suuri osa hakeutui pääkaupunkiseudulle antamaan oman osaamisensa.
Luokkakokoukset tulevat ja menevät, mutta harvoin niistä jää
mitään pysyvää. Meille jäi. Luokkakokouksen jälkeen verkosto lähti elämään.
Olemme sen jälkeen tavanneet pienemmällä tai suuremmalla joukolla vuosittain. Ohjelmaan
on tullut luisteluleiri talvella ja Helsinkiin on tehty monet teatteriretket.
Seuraava happening on jo suunnitteilla.
Joukkoomme on liittynyt myös entinen luokanvalvojamme. Aika
on merkillinen suure. Kun me olimme lukiolaisia, oli opettajamme ensimmäisessä virkapaikassaan.
Hän oli siis hyvin nuori. Meidän mielestämme hän edusti silloin täysin eri
sukupolvea. Nyt tuo ero on hävinnyt. Olemme eläkeläiskollegoja.
Ensimmäiseen luokkatapaamiseen tullessa oli hieman
jännittynyt olo. Kuulunko tähän joukkoon? Vaivihkaa silmäilin lajitovereita ja
tein nopeaa vertailua ikääntymisestä ja säilymisestä. Silmäys riitti, että
kuulun tähän joukkoon, jossa jo näkyy eletty elämä.
Muuan miespuolinen tuttavani kertoi omasta
luokkakokouksestaan. Hän ihmetteli ääneen, miten naiset olivat vanhentuneet! En
sanonut mitään, katsoin lempeästi hänen vatsakumpuaan ja pakenevaa hiusrajaa.
Iloinen puheensorina täyttää entisten nuorten tapaamisen
heti. Kielikin alkaa kuin sanattomasta sopimuksesta kääntyä oman murteen
”viäntämiseen”. Ensin päivitetään työelämäkuviot. Suurin osa on eläkkeellä,
muutama vielä töissä, jotkut jatkavat keikkahommina omaa työtä tai ihan muuta.
Joukkoomme on liittynyt myös tuore tohtori. Sen jälkeen jaetaan perhekuulumiset,
erityisesti lapset ja lastenlapset. Kännykän kuvat kiertävät.
Saunaosastolle siirryttäessä keskustelun aiheet muuttuvat. Silloin
puhutaan jo lasten vaikeista tilanteista, ikääntyvän puolison pulmista ja omista
sairauksista. Omaan eläköitymiseen liittyvät pelot tuodaan myös pöytään.
Jaetaan huolia ikääntyvistä vanhemmista. Joku pohtii, vieläkö voisi tehdä elämänmuutoksen.
Sanotaan, että luokkakokouksiin kuten myös koulun
vanhempainiltoihin tulevat ne, joilla kulissit ovat kunnossa. Vaikea mennä
sanomaan. Koulukaverit ovat suvun jälkeen ryhmä, jonka kanssa on vuosikymmenien
kosketuspinta.
Tässä joukossa ei tarvitse aloittaa aina uudelleen
kehyskertomusta, kuka olen ja mistä kotoisin. Se on hyvin vapauttavaa.
Yhteisöllisyyden ja joukkoon kuulumisen merkitys on ainakin itselläni kasvanut.
Työelämän taakse jättäneenä jäsentää itseään enemmän omien lähtökohtiensa
kautta. Kun taas katselin joukkoamme, voin aidosti todeta, että ”tavan immeisiä”
meistä kaikista on tullut.
Kirjoittaja: Tuija Nummela
Kuva: Hyvinvointivaltion rakentajat (Tuija Nummela)
Kuva: Sinikka Hurskainen ” Liian myöhäinen luokkakokous”
(Tuija Nummela)
No comments:
Post a Comment