Wednesday, March 20, 2019

Yhteinen menneisyys kokoaa entiset nuoret


Sähköpostiini napsahti 2010-luvun alkupuolella viestiketju, jossa entiset lukiokaverit valmistelivat luokkatapaamista. Tuohon aikaan olimme lähes kaikki vielä hektisessä työn imussa.

Meistä pienen pitäjän ”koulukkaista” oli tullut Anssi Kelan laulun sanoja mukaillen tuli maistereita, sairaanhoitajia, lakimiehiä ja lääkäreitä… Joka ikisen työpanoksella oli ollut kysyntää hyvinvointivaltion rakentamisessa ja työpaikkoja piisasi. Suuri osa hakeutui pääkaupunkiseudulle antamaan oman osaamisensa.

Luokkakokoukset tulevat ja menevät, mutta harvoin niistä jää mitään pysyvää. Meille jäi. Luokkakokouksen jälkeen verkosto lähti elämään. Olemme sen jälkeen tavanneet pienemmällä tai suuremmalla joukolla vuosittain. Ohjelmaan on tullut luisteluleiri talvella ja Helsinkiin on tehty monet teatteriretket. Seuraava happening on jo suunnitteilla.

Joukkoomme on liittynyt myös entinen luokanvalvojamme. Aika on merkillinen suure. Kun me olimme lukiolaisia, oli opettajamme ensimmäisessä virkapaikassaan. Hän oli siis hyvin nuori. Meidän mielestämme hän edusti silloin täysin eri sukupolvea. Nyt tuo ero on hävinnyt. Olemme eläkeläiskollegoja.

Ensimmäiseen luokkatapaamiseen tullessa oli hieman jännittynyt olo. Kuulunko tähän joukkoon? Vaivihkaa silmäilin lajitovereita ja tein nopeaa vertailua ikääntymisestä ja säilymisestä. Silmäys riitti, että kuulun tähän joukkoon, jossa jo näkyy eletty elämä.

Muuan miespuolinen tuttavani kertoi omasta luokkakokouksestaan. Hän ihmetteli ääneen, miten naiset olivat vanhentuneet! En sanonut mitään, katsoin lempeästi hänen vatsakumpuaan ja pakenevaa hiusrajaa.

Iloinen puheensorina täyttää entisten nuorten tapaamisen heti. Kielikin alkaa kuin sanattomasta sopimuksesta kääntyä oman murteen ”viäntämiseen”. Ensin päivitetään työelämäkuviot. Suurin osa on eläkkeellä, muutama vielä töissä, jotkut jatkavat keikkahommina omaa työtä tai ihan muuta. Joukkoomme on liittynyt myös tuore tohtori. Sen jälkeen jaetaan perhekuulumiset, erityisesti lapset ja lastenlapset. Kännykän kuvat kiertävät.

Saunaosastolle siirryttäessä keskustelun aiheet muuttuvat. Silloin puhutaan jo lasten vaikeista tilanteista, ikääntyvän puolison pulmista ja omista sairauksista. Omaan eläköitymiseen liittyvät pelot tuodaan myös pöytään. Jaetaan huolia ikääntyvistä vanhemmista. Joku pohtii, vieläkö voisi tehdä elämänmuutoksen.  

Sanotaan, että luokkakokouksiin kuten myös koulun vanhempainiltoihin tulevat ne, joilla kulissit ovat kunnossa. Vaikea mennä sanomaan. Koulukaverit ovat suvun jälkeen ryhmä, jonka kanssa on vuosikymmenien kosketuspinta.

Tässä joukossa ei tarvitse aloittaa aina uudelleen kehyskertomusta, kuka olen ja mistä kotoisin. Se on hyvin vapauttavaa. Yhteisöllisyyden ja joukkoon kuulumisen merkitys on ainakin itselläni kasvanut. Työelämän taakse jättäneenä jäsentää itseään enemmän omien lähtökohtiensa kautta. Kun taas katselin joukkoamme, voin aidosti todeta, että ”tavan immeisiä” meistä kaikista on tullut.

Kirjoittaja: Tuija Nummela

Kuva: Hyvinvointivaltion rakentajat (Tuija Nummela)


Kuva: Sinikka Hurskainen ” Liian myöhäinen luokkakokous” (Tuija Nummela)

No comments:

Post a Comment