Eläkeläisen kunniamerkillinen päivä

Tasavallan Presidentti myönsi minulle (ja monelle muulle, Toim. huom.) 6.12.2018 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ansioristin. Viime viikolla se sitten juhlallisin menoin luovutettiin.

Prosessi merkin hakemisesta sen luovuttamiseen oli pitkä. Joskus toissa vuonna merkin hakemisesta alettiin töissä ensimmäisen kerran puhua. En siitä aluksi ollenkaan riemastunut, tunteeni olivat ristiriitaiset ja ämpyilin vastaan. En ole merkki-ihmisiä, sanoin. Kunniamerkkien maailma kuulosti kovin kaukaiselta.

Miksi kunniamerkit tuntuvat monesta muustakin kuin minusta vieraalta? Moni todennäköisesti laillani ajattelee, etten ole tehnyt mitään NIIN ihmeellistä tai merkillistä, että sitä olisi erikseen merkillä tarpeen korostaa. ”Näitä tavallisia töitäni olen vain pakertanut,  osaamiseni ja jaksamiseni mukaan.”

Tarkistin aluksi ritarikuntien sivulta, kuka kunniamerkin voi saada. ”Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkejä annetaan isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille tunnustukseksi huomattavista siviili- ja sotilasansioista. ….”

Lisäksi ohjeistus tarkentaa, että lähtökohtana ovat henkilökohtaiset ansiot, joiden tulee kuitenkin olla keskitason yläpuolella ja jotka henkilö on osoittanut ammattitaidollaan tai huomattavissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Ja vielä: on oltava hyvämaineinen. No, huh huh, huokasin.

Kunniamerkit ovat osa yhteiskunnallista ja poliittista palkitsemisjärjestelmää, joka on herättänyt aika ajoin vahvaa keskustelua. Kunniamerkeistä on kieltäydytty, muun muassa sanomalla, että kyseessä on tsaarinaikainen traditio, joka ei enää kuulu nykypäivän demokratiaan. Tai sitten jo saatu merkki tai arvo halutaan myöhemmin palauttaa. Esimerkiksi elokuvaohjaaja, taiteen akateemikko Aki Kaurismäki on äskettäin ilmoittanut palauttavansa akateemikon arvonsa vastalauseena hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle.

Kuningatar Elisabeth toimi kerran yllättäen modernisti etukenossa myöntäessään The Beatles -yhtyeen jäsenille MBE-arvonimen ja kunniamerkin niinkin varhain kuin vuonna 1965. Tästä osa briteistä pillastui. Beatlesit kun olivat alun perin pitkätukkaisia kitaraa rämpyttäviä työläispoikia Liverpoolista, ja MBE-arvonimi oli siihen nähden hurjassa ristiriidassa.

En tiedä, onko kaikkia Suomessa myönnettäviä kunnianosoituksia ja mitaleja koottu johonkin. On hengenpelastusmitalia, Vuoden isää ja Vuoden urheilijaa, Vuoden Teatteritekoa ja Rohkean raivaajan palkintoa. On arvonimiä Directus Musicuksesta vuorineuvokseen.

Usein kunniamerkki myönnetään tasavuosien kunniaksi tai pitkän työuran päätteeksi. Näin tulkitsen oma merkkini. Se on kiitos tehdystä työstä. Olen saanut tehdä tärkeää ja merkityksellistä työtä, siitä kiitos!

Juhlinnan jälkeen mielen pohjalle jää vielä kysymys siitä, mitä muita tapoja kuin kunniamerkit voisi olla antaa tunnustusta. Miten sinä haluaisit, että työsi, tekosi ja saavutuksesi huomattaisiin? Miten haluaisit nähdä työtäsi ja elämääsi arvostettavan?

Ehkäpä ihan tavallisen arjen harmaudessa ja työnteon vilskeessäkin saisimme antaa toisillemme enemmän tunnustusta. Ja toisaalta: vaikka olemme vaatimattomia suomalaisia, pitää myös ainaisen vähättelyn sijaan osata ottaa kiitosta ja tunnustusta vastaan. Merkillä ja ilman merkkiä.

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Arja Jämsén