Isällä on Mikki Hiiri -paita!

Olin silloin, reilut kymmenen vuotta sitten, ensimmäistä kertaa tulossa tapaamaan isääni hoitokotiin. Hän oli päätynyt sinne erinäisten vaikeiden vaiheiden kautta. Kapusin nyt kohtuullisen tyytyväisenä ja hyvillä mielin hoitokodin toiseen kerrokseen. Hoitopaikka oli saatu, isällä uskoakseni turvallinen olo eikä äidinkään tarvinnut pelätä kotona.  

Mikkihiiripaitainen vanha mies tuli minua vastaan käytävällä. Se oli isä! Hän tunnisti minut ja hymyili epävarmasti. Hän näytti kuin olisi reilussa viikossa vanhentunut ja heikentynyt. Hän laahasi jalkojaan ja piteli seinän kaiteesta kiinni. Hoitaja sanoi, että vaipat laitettiin, niin on helpompaa. Myöhemmin selvisi, että lääkitystä oli lisätty, koska isä hermostui hoitotoimista ja lie ollut aggressiivinenkin.

Isällä oli päällään sininen collage-paita, jonka rinnuksessa komeili iso Mikki Hiiren kuva. Muistan paidan yhä tarkkaan. Se ei ollut isän oma paita, mistä olikaan hoitokodin vaatevarastosta löytynyt. Ei paidassa sinänsä mitään vikaa ollut, puhdas ja ehjä se oli. Mutta isä ei olisi itse koskaan sellaista paitaa päälleen vetänyt.

Äiti hoiteli meidän perheen vaateostokset ja hankki myös isän paidat. Kauluspaitoja, villapaitoja ja -takkeja, prässi- ja verkkahousuja – ei mitään ihmeempiä. Yksi vihreä kauluspaita oli vähän räväkämpi. Niissä isä oli omillaan.

Miksi yhä muistelen onnetonta Mikki Hiiri -paitaa? Miksi sitä muistuttavan paidan näkeminen saa minut vieläkin epämieluisien tunteiden valtaan? Tämä pikku tapahtuma kertoo mielestäni isosta asiasta, ihmisen oikeudesta omannäköiseen elämään myös siinä tilanteessa, jolloin ei välttämättä enää itse pysty sitä määrittelemään. 

Eivät hoitajat ilkeyttään tai pilkatakseen sellaista asua isälle pukeneet. Heille isän vaatteilla ei ollut sen kummempaa merkitystä tai ”viestiä”, toisin kuin minulle. Asiaan kuuluu, etten tietenkään saanut sanotuksi hoitajille paita-asiasta yhtään mitään. Toimme äidin kanssa isälle lisää omia vaatteita, mutta sekaisin vaatteet useimmiten pyykissä menivät.

Olen päättänyt, että itse haluan vanhana olla ”arja” ja näyttää niin paljon ”arjalta” kuin mahdollista. Sitä voin tukea laatimalla hoitotahdon, jossa kerron omaa hoitoa ja hoivaa koskevista asioista jo ennakkoon siltä varalta, etten pysty sairauden, vammautumisen tms. syyn takia muuten sitä kertomaan.

Hoitotahdossa voin esimerkiksi ilmaista, etten halua elämääni pitkitettävän keinotekoisesti, jos näkyvissä ei ole toipumisen mahdollisuuksia. Hoitotahto usein ymmärretäänkin juuri näin: keskittymässä lääketieteellisiin ja hoidollisiin ratkaisuihin. Ne ovat tärkeä osa hoitotahtoa, mutta lisäksi on hyvä kertoa elämänhistoriasta ja -arvoista, jotka tekevät minusta minut: mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, ketkä ihmiset rakkaita, miten haluan asua ja mistä asioista muodostuu elämäni mielekäs sisältö.

Minä haluan kertoa asioita, jotka tekevät elämästäni hyvän: ulkoilu, sauna, elokuvat, teatteri, matkustelu. Kerron lempi- ja inhokkiruuistani, kampaajasta, vaatteista. Kerron suhtautumisestani uskontoon ja uskonnollisiin tilaisuuksiin ja etten halua istua tv:n ääressä katsomassa ostoskanavaa. Kuvaan myös kulutustottumuksiani. Haluan, että mahdollista omaisuuttani käytetään hyvinvointiini.

Hoitotahto on hyvä laatia kirjallisena. Siitä on hyvä kertoa läheisille ja se kannattaa liittää omiin asiakirjoihin Omakanta-järjestelmään. Tarvittaessa hoitotahtoa voi muuttaa. Asiapaperille ei ole muotomääreitä, mutta hyviä malleja löytyy muun muassa Muistiliiton (www.muistiliitto.fi/) ja THL:n (www.thl.fi) sivuilta.

Toinen erinomainen tulevaisuuteen varautumisen väline on edunvalvontavaltuutus. Tärkeä paperi kaikenikäisille. Siihenkin löytyy valmiita malleja, mutta laatimisessa on syytä käyttää lainopillista asiantuntemusta. Ei muuta kuin tuumasta toimeen!

Kirjoittaja: Arja Jämsén

Kuva: Pixabay